Suuren suuri kiitos kaikille instassa, facebookissa ja blogissa onnitelleille. Oon ihan ällikällä lyöty, miten paljon porukkaa teitä siellä on ja miten iloisia kaikki on meidän puolesta! 

On ihan valtavan iso helpotus päästä kertomaan tää meidän suuri uutinen blogissa ja instassa, oonhan jo viikkoja joutunut kiertelemään ja kaartelemaan. Välttelemään laittamasta omia kuvia ja kertomasta liian tarkasti kuulumisia. Olen pahoillani, jos siellä joku koki tän kiertelyn ikävänä. 

Oma olo oli kaiken lisäksi rv 7-14 niin huono, etten pystynyt kuvitellakaan paneutuvani blogiin tai kuvaamiseen. Kaikki energia meni ihan vaan selviytymiseen ja syömiseen. Miten se vointi voikaan olla niin huono? Eikä nyt tosiaan puhuta mistään aamupahoinvoinnista, vaan mun pahoinvointi oli ihan nonstop ja 24/7. Töistä olin poissa lähes viisi viikkoa ja vasta nyt raskausviikolla 16 olo alkaa olla kokolailla normaali. Liitoskipuja kyllä on, mutta ne nyt on pientä siihen pahoinvointiin verrattuna.

Nyt olen pystynyt lopettamaan myös pahoinvointilääkkeet, niitäkin söin tuon pahimman seitsemän viikon ajan päivittäin maksimiannoksen. Huonolla omalla tunnolla, koska ajatus että lääkkeet on pahasta, mutta eipä siinä muuta voinut. Primperanien avulla edes osa ruuasta pysyi sisällä.

Pakko sanoa, etten kovin mielelläni edes muistele tuota pahoinvointijaksoa. On ihan kamalaa, kun koko päivän odottaa iltaa, että pääsee nukkumaan ja on selviytynyt jälleen yhdestä päivästä. Silloin tuli kyllä mietittyä useaan otteeseen, että mihin sitä tulikaan taas ryhdyttyä ja että tää on nyt kyllä ihan vihonviimeinen kerta koskaanikinämilloinkaan. 

Nyt tosiaan jo helpottaa ja kunhan muistaa syödä riittävän usein, ei oksennuksia tai huonovointisuutta tule. Samoilla viikoilla olo siis helpottui kuin poikienkin raskaudessa, tosin tässä olo oli kyllä pahempi. Ainakin potenssiin kaksi! Vai kultaakohan aika vaan muistot?

Ultrassa olen käynyt kolmesti, jokaisella kerralla on ollut pakko varmistaa vauvojen lukumäärä. Vaikka en tosissani koskaan ole toisiin kaksosiin uskonut, on niitäkin tapauksia olemassa. Oli se kieltämättä helpotus, että tällä kertaa meidän perhe kasvaa vain yhdellä vauvalla. 

Ensimmäinen ultra oli jo viikolla kuusi, sillä silloin en tiennyt yhtään raskauden kestoa. Plussa tikussa oli yllätys ja menkkojen mukaan silloin oltaisiin oltu jo viikolla yhdeksän. Viikot piti siis tarkistaa ja onnekseni mentiinkin paljon pienemmillä viikoilla kuin olin alkuun pelännyt.

Nyt mennään siis sitä seesteistä keskiraskautta. Sitä kun maha ei ole vielä liian iso, mutta näkyvissä kuitenin, ettei kaikkien tarvitse miettiä olenkohan vain lihonut. Innolla odotellaan ekoja pieniä liikkeitä, joita ehkä jokunen onkin jo tuntunut. Kolmen viikon päästä ultrataan vauvaa jälleen, ja vielä harkinnassa on kyselläänkö sukupuolta. Itsellä on aika vahva tunne siitä, kumpi siellä mahassa oikein majailee, joten kiva olisi saada varmuus, onko oma tunne oikeassa. Loppupelissähän sukupuolella ei kuitenkaan ole mitään väliä. Luonnollisestikaan. Enemmän ultrassa jännittää se, voiko meille tosiaan siunaantua vielä kolmaskin terve vauva.

Moni niitä jo toivoikin, ja saamanne pitää. Raskausjuttuja tulee varmasti jatkossa tuutin täydeltä! Mitään joka sunnuntaista viikonpoksumis postausta en kuitenkaan uskalla luvata, vaan mennään vähän fiiliksellä! Ja pelkäksi raskausblogiksikaan tämä ei ole muuttumassa, sillä jatkossakin aiheet pyörii samoissa kuin ennen raskauttakin. Kovasti toivon, että postaustahti olisi ainakin aktiivisempi kuin viime kuukausina!

Kiva olisi myös kuulla, onko siellä ruutujen takana muita samoilla viikoilla olevia? Löytyykö sieltä ehkä raskaus- tai perheblogeja, joista en vielä tiedä mitään? Nyt saa vinkkailla!