Mä havahduin juuri tänään töissä siihen, että olen ollut takaisin työelämässä aika tasan neljä kuukautta. Aika on mennyt ihan tosi nopeasti enkä voi millään uskoa, että viimeisistä kotiäitipäivistä on tosiaan parin kuukauden päästä puoli vuotta.
Olen blogissakin hehkuttanut pariinkin otteeseen sitä, että aika oli todellakin hyvä paluulle. Mulla on ollut tosi hyvä fiilis töistä koko ajan, vaikka välillä tietysti aikaiset aamut ja kiire kotona verottaakin, ja saa haikailemaan niiden huolettomien ja helppojen hoitovapaapäivien perään. Mitään en silti tekisi toisin, vaan aika töiden aloitukselle oli just eikä melkein oikea.
Silloin kun mä viimeksi olin töissä ja yritettiin saada perhe-elämä toimimaan työ- ja päikkypäivien sekä harrastusten parissa, päätin etten tulisi jatkamaan viisipäiväistä viikkoa hoitovapaan jälkeen. Silloin mä podin kokoajan huonoa omaatuntua. Kaikki piti tehdä vähän vasemmalla kädellä, kun oikein mihinkään ei ollut aikaa. Meillä oli silloin yksi auto, joten työmatkatkin vei ison siivun arjesta. Ei voitu ollenkaan porrastaa päiväkotiin viemisiä, saati työaikoja ja arki tuntui vaan suorittamiselta. Mä en ehtinyt harrastaa, mä en ehtinyt antaa aikaa blogille, mä en raaskinut jättää tuplia hoitoon enkä mä viihtynyt töissä, kun kokoajan oli olo, että pitäisi olla jossain muualla.
Mua jännitti töihin paluu noiden tuntemusten vuoksi ihan kauheasti. Nyt vielä sillä erotuksella, että meillä olikin kolme eikä kaksi pientä lasta, joille pitäisi löytyä aikaa ja jaksamista työpäivien jälkeen.
Kahdeksan tuntia enemmän vapaa-aikaa viikossa tekee ihmeitä. Vaikea edes uskoa kuinka suuri vaikutus sillä on ollut kaikkeen. Osittain apu on varmasti löytynyt myös mun omasta asenteestani ja siitä, että osaan myös priorisoida. En vaadi itseltäni enää niin isoja kuin vaadin kolme vuotta sitten. Olen oppinut paljon myös omasta jaksamisesta ja siitä, ettei kaikessa tarvitse aina ylittää odotuksia. Välillä on ihan jees tehdä vähän sinnepäin.
Olen tosi iloinen, että lyhennettyyn työviikkoon on mahdollisuus. Vieläpä niin, että lyhennetty työviikko tarkoittaa oikeastikin sitä, että teen töitä neljänä päivänä viikossa, ja että ne työt on tosiaan neljän päivän työt, eikä viiden kasattuna neljälle päivälle. Usein mun vapaapäivä on maanantai, joten viikonloppu on mulla ja lapsilla kolmen päivän mittainen. Tämä on varmaan ollut myös yksi iso tekijä auttamaan jaksamisessa, että lepoa tulee tosiaan se pidempi pätkä kerralla. Tuplat tosin haluaisi jo maanantaina päikkyyn, mutta pienimmälle se yksi lisävapaapäivä on selvästi erityisen tarpeen.
Lyhennettyä työviikkoa tehdessä, mun on paljon helpompi käyttää aikaani muuhunkin kuin töissä ja kotona oloon. Mä en pode huonoa omaatuntoa jättäessäni lapset ja miehen kotiin ja suunnatessani jumppaan työpäivän päätteeksi. Mulla ei ole huono fiilis, vaikka vien lapset yhdeksäksi hoitoon ja menen itse vasta kahteentoista. Mä nautin täysillä niistä lounaista ja kahvitauoista töissä, jotka pääsen viettämään ihan vain minuna, ilman yhtäkään lasta.
Hehkutin Instagramissa juuri eilen, kuinka rakastan meidän arkea just nyt tosi paljon. Tuntuu, että kaikki elämän osa-alueet on jotenkin tasapainossa. Mä tiedän, että yksi tai kaksi anonyymiä nousee tästä barrikaadeille kommenttiboksiin, ja tuomitsee mut huonoksi äidiksi kun nautin yksin ajasta hyvällä omallatunnolla, vaikka se tarkoittaisi että mun lapset on päiväkodissa. Mutta siinähän. Tiedän, että olen tosi paljon parempi äiti, kun saan välillä olla yksin. Mä vaan tarvitsen sitä, eikä sen syitä tai perusteita tosiaan tarvitse selitellä tai perustella kellekään. Ei kaikki tarvitse yksinaikaa, mutta veikkaisin sen olevan ihan jokaiselle hyväksi. Se on (useimmiten) oma valinta haluaako omaa aikaa ottaa vai ei.
Lyhennetty työviikko on mahdollistanut sen, että mun viikkoihin mahtuu nyt sopivassa suhteessa töitä, sopivasti aikaa liikkua ja harrastaa, sopivasti aikaa nähdä ystäviä ja sopivasti aikaa hoitaa parisuhdetta. Yksi lisävapaapäivä mahdollistaa myös lisää aikaa lasten kanssa ja sellaista spessuaikaa kotona, kun isi ei ole paikalla. Toisaalta, myös se että välillä teen lauantaitöitä mahdollistaa sen, että lapset saa aikaa ihan vaan isin kanssa. Sellaisilla viikoilla mun on myös mahdollisuus pitää kokonainen arkivapaapäivä kotona, ihan vaan hoitaen juoksevia asioita, urheillen keskellä päivää, tai varastaen lounasaikaan hetki parisuhteelle yhteisen lounaan merkeissä. Tuo vapaapäivä on varmaan se toinen juttu jonka vuoksi mut kivitetään, mutta sieltä sitten vaan. Oma vapaapäivä kerran kuussa tekee meidän perhe-elämästä tasapainoisempaa ja minusta entistä paremman äidin, joten uskon sen olevan oikein tarpeellista meidän perheelle.
Lyhennetty työviikko on siis todellakin tullut jäädäkseen, enkä ole varma haluanko lähteä tekemään normaalia viikkoa vielä hetkeen. Isompi palkka toki kiinnostaa, mutta toisaalta vapaa-aikaa ei mun mielestä täysin voi korvata rahalla. Kaiken lisäksi tää tuntuu meille nyt niin hyvältä tasapainolta, että yksi työpäivä lisää voisi sekoittaa tän pakan ihan totaalisesti. Eli ainakin jokunen tovi tätä tulee jatkettua. Katsotanaa sitten kuinka pitkään loppujen lopuksi.