Mä rakastan olla lasten kanssa kotona. Nautin siitä, että saan muovata päiväohjelman mieleiseksi, siivota kodin ajan kanssa, tehdä monen tunnin valmistusajan vaativia ruokia ja nähdä poikien kasvavan ja kehittyvän. Tuntuu, että arki olisi liian täyttä ja menettäisin liikaa, jos lapset olisivat päivät hoidossa. Kokisin tämän varmaankin erilailla, jos meillä olisi vain yksi lapsi. Silloin saattaisin toivoa lapselle aktiviteettejä oman ikäisten kanssa, mutta nyt kun paras leikkikaveri on myös kotona, on tämä ratkaisu parhain mahdollinen. Meille.
Vaikka nautin tästä ja kotiäitiys riittää tällä hetkellä minulle tuomaan sen onnistumisen ja osaamisen tunteen, jonka yleensä työstä saa, tarvitsen silti aikaa ihan yksin. Tai aikaa yhdessä ystävien tai puolison kanssa. Se että olen äiti, ei mielestäni tarkoita, että lapsen kanssa PITÄÄ olla 24/7. On tervettä keskittyä välillä ihan vaan itseensä, eikä siitä pidä potea huonoa omaatuntoa.
Kasperista olin ensimmäisen yön erossa hänen ollessa vuorokauden ikäinen. Silloin en olisi halunnut, mutta pakko oli. Toisen kerran olin Kasperista yön erossa hänen ollessaan yhdeksän kuukauden ikäinen. Tällöinkin Kasper oli isänsä kanssa, joten hän koki varmasti olonsa täysin turvalliseksi. Ensimmäisen yön erossa molemmista vanhemmista pojat viettivät ollessaan 1v 2kk. Ikä tuntui juuri sopivalta. Itselle alle vuoden ikäistä ei tuntunut hyvältä jättää ilman kumpaakaan vanhempaa. Vieläkään en jätä poikia yöhoitoon “vieraille” kovin mielelläni, eikä tarvettakaan sille ole onneksi ollut.
Omaa aikaa olen saanut koko ajan pitkin poikien vauvavuotta. Ensimmäisen kerran jätin pojat yksin isin hoitoon sairaalasta kotiutumista seuraavana päivänä, kun lähdin kaupungille etsimään ristiäisvaatteita. Enkä tosiaan potenut huonoa omaatuntoa. Ihmettelin muita äitejä, jotka eivät “pystyneet” jättämään lasta isän hoitoon, eivätkä siksi lähteneet pois kotoa. Vanhempihan se isäkin on siinä missä äiti ja näin ollen yhtä tärkeä ja turvallinen lapselle. Ja myös isä tarvitsee välillä ihan vain kahdenkeskistä aikaa vauvan(vauvojen) kanssa. Sen parituntisen, jonka itse pyörin kaupungilla, pojat nukkuivat tai vaunuilivat isin kanssa. Tuskin ehtivät edes kaivata äitiä.
Lasten kanssa on ihanaa, mutta kun arjesta irrottautuu tunniksi tai kahdeksi ja käyttää sen ajan ihan vain itselleen, kummasti jaksaa paremmin kieltää sen viidennenkymmenennenkuudennen kerran koskemasta telkkariin, ilman että kielto menee huudoksi. Oma pinna pitkittyy huomattavasti sillä, että saa keskeytyksettä miettiä omia juttuja lenkkipolulla, tai juoda kahvin rauhassa kahvilassa, ilman että samalla viihdyttää kahta taaperoa.
Aika varmasti joku saa tämän nyt käännettyä niin, että haluaisin vaan yksinaikaa ja aina juoda sen kahvin rauhassa. Ei. Haluan joskus juoda sen kahvin rauhassa. Käydä joskus lenkillä yksin. Istua joskus kaverin luona viinilasillisella. Joskus. Ei aina. Enimmäkseen haluan olla poikien kanssa. Käydä heidän kanssa leikkitreffeillä, jolloin samalla voin viettää aikaa poikien kanssa ja nähdä omia ystäviä. Viedä pojat kahvilaan ja hörpätä itse jossain välissä pikaisesti oma kahvi, ennen kuin se jäähtyy tai lentää lattialle. Enimmäkseen poikien on hyvä olla kanssani, eikä “vieraan” hoidossa, mutta välillä hekin tarvitsevat omaa aikaa ilman äitiä.
Välillä kaipaa vähän pidempiä irtiottoja ja nekin ovat yhtälailla täysin sallittuja niin äidille kuin isällekin. Itselle viikonloppuna on tulossa ihan mahtava irtiotto perusarjesta, kun suuntaan ystäväni kanssa Kuopioon minilomalle shoppailemaan, syömään ja kurkistamaan pitkästä aikaa taas yöelämään. Jätän pojat ensimmäistä kertaa yksin isin kanssa yöksi ja aion nauttia täysillä ajasta ihan vaan itseni ja ystäväni kanssa! Kierrellä rauhassa vaatekauppoja ja Ikeaa, miettimättä ruoka- ja päiväuniaikoja tai raivaamatta jatkuvasti tilaa itselleni ja tuplavaunuille. Syödä rauhassa, olla jakamatta ruokaani ja juoda kahvi kuumana. Ja takuuvarmasti ikävöidä pikkumiehiäni. 😀
Viikonlopusta tulee varmasti huippu!