“Oot kyllä just tollanen tavaranahne, otat kaiken mitä saat, kunhan tulee ilmaiseksi.”
“Tässä sun blogissa paistaa mielestäni läpi tämä kunhan saan kaikkea ilmaiseksi, niin teen siitä postauksen! Useamman ystävän kanssa ollaan sun entisinä lukijoina puhuttu että ei enää kiinnosta nämä sun postaukset kun olet vaan kaiken ilmaisen perässä.”
Ilkeät anonyymikommentit ovat kai bloggaamisen suola, ja niin kurjaa kuin se on, ei näitä ilkeilijöitä taida saada pois kommenttibokseista. Olen ottanut sen linjan, että jos kommentti on pelkkää mielipahan tuottamista, en jaksa edes julkaista sitä. Jos tuntuu siltä, että haluaa oksentaa oman pahan olon toisen niskaan, niin eikun vaan. Mutta palstatilaa se ei mun blogista saa. Tein kuitenkin nyt poikkeuksen, sillä tää aihe kaipaa mun mielestä vähän avaamista. 
Ilmaista lounasta ei ole. Siis, että vaikka mitä blogin tai IG:ni vuoksi saisin, ei mikään ole koskaan ilmaista. Maksaessaan kampanjasta (rahalla/ tuotteilla ja rahalla/ pelkillä tuotteilla) asiakas odottaa aina vastinetta. Sopimuksesta riippuen, se on postaus blogissa tekstillä ja kuvilla, kuvia ja videoita IG:ssä tai kaikkia näitä. Kaikki nuo ylläolevat vaatii tunteja työtä, jota vastaan saan sen palkan.
Mä en ota kaikkea vastaan. Kaikki tarjoukset joita IG:n viesteihin tai sähköpostiin saapuu, ei koskaan jalostu kampanjoiksi tai yhteistyöksi. Oikeastaan tosi harva niistä. Syitä voi olla monia, mutta yleisin on edelleen se, että mainostaja haluaa paljon mainostusta pelkkää tuotetta vastaan. Blogi on mulle työ, josta haluan saada sellaisen palkan, että voin maksaa sillä laskuja. Pelkillä leluilla se ei vaan onnistu. Lähtökohtaisesti kenenkään vaikuttajan ei pitäisi julkaista mitään pelkkää tuotetta vastaan, sillä se syö pohjaa siltä, että vaikuttaminenkin on työ, josta kuuluu saada palkka. Mutta tottakai, jokainen hinnoittelee työnsä omalla tavallaan, joten pelkkiä tavarapalkkojakin on paljon. Toinen yhtä yleinen syy on se, ettei tuote sovi mun blogiin, en voi seistä sen takana tai se ei sovi mun ideologiaan. Kolmas syy on että mun kalenteriin ei mahdu. Koen, että liikaa mainoksia on liikaa mainoksia. Mulla on tietty kiintiö kaupallisesta sisällöstä ja kun se tulee täyteen, ei blogiin tai IG:hen mahdu enempää. Mainos siirtyisi seuraavaan kuuhun, eikä se kaikille mainostajille sovi. Mä en usko, että kukaan jaksaisi lukea ja katsoa aina pelkkiä maksettuja kuvia ja kaupallista sisältöä, joten pidän kiinni linjastani, vaikka sitten jotain kivaa menisikin ohi suun.
Moni yhteistyöehdotus kaatuu myös siihen, että asiakas haluaa tehdä mainonnasta huomaamatonta. Se ehkä ehdottaa kuvan tai tekstin julkaisua niin, että vasta julkaisun lopussa mainitaan tuotteen olevan saatu. Mainonnan eettinen neuvosto on antanut ohjeet, kuinka tehdään eettistä mainontaa. Siihen kuuluu se, että mainos pitää olla tunnistettavissa mainokseksi heti. Mä itse teen sen niin, että heti julkaisun alkuun tulee maininta kaupallisesta sisällöstä, olipa kyse Instagramista tai blogista. Näin lukija itse päättää lukeeko eteenpäin, haluaako tutustua mainokseen vai skipata. Osa asiakkaista ei halua tätä, joten neuvottelut tyssää jo heti alkuunsa. Mun blogissa on tässä kuussa julkaistu kaikkiaan 25 postausta (tämä mukaan lukien). Niistä viisi on ollut kaupallisia ja kahdessa on ollut affliatelinkkejä. Eli yhteensä seitsemästä postauksesta olen hyötynyt rahallisesti ja saanut palkan. Kahdeksantoista olen kirjoittanut ja julkaissut vain koska itse olen halunnut. Instassa olen julkaissut tässä kuussa 53 kuvaa, joista 13 kuvaa on joko kaupallisia yhteistöitä, tai niissä esiintyy jokin tuote joka me on saatu kaupallisen yhteistyön myötä. Nämä prosentit on mun mielestä olleet sopivia mun kanaviini. No, mistä sitten olen kieltäytynyt? Olen sanonut ei kahdelle paketilliselle pikkulegoja, smoothiepurkeille, pehmoleluille, magneettirakennussarjalle, muoviselle rakennussarjalle, hävikkiruualle, shampoolle, toppapuvuille, kirjalle, julisteille, äänikirjoille, puhelimenkuorille, tuttipulloille, leluyllätysmunalle, leikkimatolle. Ja yhdelle artikkelille, joka olisi kirjoitettu mun puolesta ja mun olisi vaan pitänyt julkaista se omana tekstinäni ja yhtenä linkkinä blogissa. Ymmärrätte varmaan, että moni tuote olisi sopinut meille, monesta, varsinkin leluista olisi tykänneet meidän lapset, mutta kaikki ei vaan mahdu blogiin tai IG:hen. Kaikkea kivaa olisi hauska ottaa, mutta kaikkeen siihen kivaan liittyy myös vastuu ja velvollisuus julkaista ja julkaista se vielä niin, ettei kenellekään jää epäselvyyttä siitä, onko kyse maksetusta mainoksesta. Kaikki se olisi vaatinut työtä ja aikaa. Kaikki nuo olisi vieneet tilaa muulta sisällöltä. Osa ehdotuksista kaatui siihen, että kerroin asiakkaalle hintani. Osaa en kokenut sopiviksi omaan blogiini, osa tarjouksista oli eettisesti arveluttavia ja osa sellaista, etten voisi omasta mielestäni niitä suositella lukijoille. Osaan kieltäytymisistä vaikutti sopimustekniset asiat. Mä puhun ehdottomasti kaupallisuuden puolesta. On hienoa, että kaupallisuutta on, sillä se avaa uusia työpaikkoja ja tekee somesta entistä inspiroivempaa. Ihmiset kertoo testaamistaan tuotteista ja palveluista, joista lukija myös hyötyy. Että on kannattavaa julkaista somessa ja olla siellä aktiivinen. Mä vaan haluan kertoa sen oman puoleni sieltä. Ettei kaikki ehdotukset vaan muutu kaupalliseksi sisällöksi blogiin ja että en kulje tavarankiilto silmissä ja kahmi kaikkea mitä saan. Kaiken kaupallisuuden taustalla on myös suunnitelma ja periaate. Moni bloggaamisen ja grammaamisen taustalla oleva asia on edelleen tosi tabu ja sen myötä koko ala on välillä kuin villi länsi. Mä toivon, että tämä avaa asiaa vähän teille lukijoillekin ja helpottaa ymmärtämään sitä, miksi kaupallisuutta pitää vaikkapa nyt mun blogissa olla ja miksi sitä tulee olemaan jatkossakin. Blogi on mun rakasrakas harrastus, mutta se on samalla työ. Ja niinkuin kaikesta työstä, myös siitä pitää saada palkka.