Viime viikolla oli se kauan odotettu rakenneultra. Mä pelkäsin ihan hirveästi ettei kaikki olisi kunnossa. En tiedä edes mistä se pelko kumpusi, ehkä siitä ajatuksesta, ettei meillä millään voitaisi suoda kolmea tervettä lasta, ja että jossain ihan varmasti olisi jotain vialla. Tai siitä, että raskaus alkoi ei niin suunnitellusti ja vielä viikko ennen plussaa, olin juhlimassa aika railakkaastikin tyttöjen kanssa. Tai ehkä siitä, että Nt-ultrassa niskapoimumitta oli yli kahden.
Tai ehkä se pelko oli tän kaiken summaa, sekä sitä että tiesin vaan liikaa. Ihan liian paljon on nyt viime aikoina tullut luettua kohtukuolemista, rakennepoikkeavuuksista ja ihan liian kipeistä lapsista.
Kaikki oli kuitenkin paremmin kuin hyvin ja mun pelot aivan turhia. Bebe oli oikein vilkasliikkeinen tapaus. Hyppi ja pyöri masussa, taputteli sormiaan yhteen ja hikkaili. Kasvoi tasaisesti keskikäyrää kaikissa mittaustuloksissa ja vastasi hyvin arvioituja viikkoja. Oli ihan piirun verran pikkuisempi kuin isoveljensä näillä viikoilla. Kaikki rakenteet, jotka nähdä pitikin, löytyi. Ja löytyihän sieltä muutakin, sellainen uloke jonka olemassa olosta mä ainakin olin aivan varma!
Jep, meillä odotellaan pikkupoikakolmosta! Pojat saavat pikkuveljen, isin hyökkäysketju täydentyy keskihyökkääjällä ja mä jään sille meidän perheen ansaitulle prinsessan paikalle.
Aika moni tuntui meille tyttöä veikkaavan tai ainakin odottavan, mutta oma fiilikseni oli kyllä sen verran vahva, etten kauheasti yllättynyt. Ihan täyttä luottamusta en kuitenkaan omaan fiilikseen uskaltanut laskea, menihän se Rasmuksen ja Kasperinkin kohdalla niin suohon!
Vaikka vielä ultrasta lähtiessa sanoinkin Henkalle, että tällä kertaa pidetään sitten vaatehankinnat järkevissä rajoissa, enkä oikeastaan aio ostaa paljon mitään uutta. Ihan muutamia vaan. Ihan höpöhöpöksihän se meni ja jo samana iltana mun oli vaan aivan PAKKO päästä hakemaan muutamat uudet pikkupikkuvaatteet vauvalle.
Täällä ollaan siis aikamoisessa vaaleansinisessä (tai oikeastaan navyssa) kuplassa, vaikka yritänkin jotain rajoitinta tässä pitääkin päällä! Toki tyttö olisi ollut tänne aivan yhtä tervetullut ja pientä luopumisen tuskaa tässä podetaankin, jäähän tämä vauva kuitenkin viimeiseksemme. Kolme poikaa tuntuu nyt kuitenkin juuri oikealta, enkä oikein malttaisi odotella vielä kahtakymmentä viikkoa, että saan tavata tän meidän uuden tulokkaan. (ja pääsen muuten viimein kierrättämään poikien juttuja seuraavalle, hahah 😀 vaikka tuntuu, että nyt taas on niin paljon kaikkea kivaa uutta, että poikien vanhat tuntuu, no vanhalta)
Blogikin tulee säilyttämään nyt tutun ja turvallisen nimensä, jonka senkin suhteen koin jo pientä luopumisen vaikeutta, jos tulokas olisikin ollut tyttö. Mutta Mistä on pienet pojat tehty? on edelleenkin Mistä on pienet pojat tehty? Näin se pitikin mennä.
Hei, voitteko uskoa? Meille tulee KOLMAS poika?! Ja mikä vielä ihmeellisempää, mä olen KOLMEN poikasen äiti