En tiedä missä vaiheessa tuo tapahtui, vai mennäänkö nyt vaan jotain tyyntä myrskyn edellä -vaihetta, mutta viimeksi tänään mietin, kuinka helppoa meidän arki nykyään onkaan. (siis versus näihin aiempiin arkiin, joita perheenä ollaan elelty)

Nyt tuntuu, että meillä eletään tosi harmonista ja seesteistä aikaa. En tiedä, tuleeko tää fiilis sitten vaan menneestä lomasta, vai siitä helpotuksesta, että talokuviot loksahtivat viimein paikoilleen. Uskon kuitenkin, että eniten tää johtuu siitä, että meidän lapset kasvoivat iso(mm)iksi.

Onhan meillä monesti vieläkin täysi tohina, meteli ja vauhti päällä, mutta kun mietin aikaa taaksepäin, niin kyllä tää vaan silti helppoa on. Molemmat syö itse ruokansa sotkematta, kaatavat itselleen lisää maitoa, sanovat kiitos ja nousevat itse pöydästä, pyyhkivät suunsa ja kiikuttavat astiat keittiöön. He käyvät itse vessassa, muistuttamatta vielä ja kantavat itse pyykkinsä pyykkikoriin.

He leikkivät keskenään, keskittyvät lukemaan tai rakentamaan palapeliä. He jaksavat istua puolituntia telkkarin edessä piirrettyjä katsellen ja nukkuvat yönsä heräämättä. He kiipeävät itse vaunuun/autoon ja pukevat itse kengät jalkaan. He kertovat mihin sattuu, mitä haluavat syödä ja mikä harmittaa. He nukahtavat itse sänkyynsä hetken luettuaan, kunhan joku vaan odottelee huoneessa rauhoittumisen ajan.

Heistä tuli yllättäen isoja poikia, joiden puolesta mun ei tarvitsekaan tehdä kaikkea. Mä voinkin istua sohvalla lehteä lukien kahvikupin kanssa, tai maksaa kerralla kaikki laskut.  Ja ihan ilman keskeytyksiä. Mä voin tehdä heidän kanssa ruokaa, leipoa tai siivota. Ilman että sotku lopuksi on isompi kuin aluksi. Mä voin sanoa heille, että katsovat nyt Blazea, jotta saan laitettua marjat pakastimeen. Tai että istuvat eteisen lattialle odottamaan, että pakkaan tavarat lähtöä varten.

Mä voin kieltää ja mua totellaan. Uhkailla, kiristää ja lahjoja, niin että mua ymmärretään (niin no tästä en erityisen ylpeä kyllä ole, mutta kyllähän se nyt helpottaa.. :D)

Kaiken kaikkiaan tuntuu, että kaikesta on tullut nyt vastavuoroisempaa. Lapset tajuaa jo sen verran syy-seuraus-suhdetta, että siitä on hyötyä kasvatuksessakin. Heidän tarpeensa ja mielipiteensä on helpompi ottaa huomioon, kun tulkitsenkin sanoja, enkä pelkkiä eleitä ja itkua. Uhmaahan riittää, mutta tuntuu että sekin purkautuu esiin vaan turhautuessa ja tylsistyessä. Pääasiassa meillä on lopulta aika uhmattomia lapsia, jos aktiviteettejä vaan riittää.

Kaikkein isoin juttu tässä nykyisessä arjessa on, että ekaa kertaa koko äitiurani aikana, musta tuntuu että mulla on usein toinen monesti kumpikin käsi vapaa. Musta tuntuu, että riitän kahdelle. Se riittämättömyyden tunne, jota silloin vauva-aikana tunsi koko ajan, ei ole ollut läsnä enää hetkeen. Onko siihen sitten vaan tottunut, vai mikä, mutta sen nyt kuitenkin sanon, että nykyinen arki on kyllä vaan aika siistiä, ja mun lapset on ihan supermahtavia tyyppejä!

Joten, kanssaäidit. Lupaan, että se helpottaa. Tän haluaisin ainakin sanoa sille vuoden takaiselle minulle, joka oli  jokatoinenminuutti välillä valmis passittamaan lapset timbuktuun. Lapset kasvaa ja ne oppivat koko ajan uutta, kun niitä vaan jaksaa opettaa. Tai jos ei helpota, niin tulee ainakin näitä suvantovaiheita, kun voi ainakin uskotella itselleen kaiken sujuvan just eikä melkein hienosti. 

Millaisia arjentilanteita teillä nyt eletään? Onko arki helpompaa kun viimeksi kun sitä mietti, vai kuormittaako joku asia arkea nyt isommin?