“Mitä sinä valitat. Vauvasi on helppo ja nukkuu hyvin. Itse halusit pitää kaksoset kotona, turhaa nyt valitat että väsyttää. Sinä et vaikeasta tiedä mitään, kun kaikki vauvasi ovat helppoja. Miettisit, miltä muista äideistä valituksesi tuntuu, joilla oikeasti on haastava tai vaikea vauva ja joilla oikeasti on univelkaa..”

Kommentti, joka oli viikonlopun aikana ilmestynyt blogiin. Onko olemassa leikisti-univelkaa? Jotain rajaa vauvan haastavuudessa, jonka jälkeen saa valittaa väsymystä tai uupumusta. Jotain rajaa, jonka jälkeen tietää riittävästi valittaakseen?

Mä ajattelen, että kaikki riippuu niin kovasti ihmisestä ja kokemusmaailmasta. Toinen äiti kokee tunnin päiväunia nukkuvan vauvan vähäuniseksi, toiselle tunti unta on jo paljon. Vauvat ovat erilaisia ja äidit erilaisia. Yksi kokee väsymystä, kun vauva nukkuu niin lyhyitä unia, ettei itse ehdi ottaa päiväunia, toisen syy väsymykseen on isommissa lapsissa, sairastelussa, parisuhteessa, rahassa, mielenterveydessä. 

Somen perusteella ei oikein voi kertoa, onko joku toinen pätevä sanomaan olevansa väsynyt. Helppo vauva ei poista sitä, etteikö voisi väsyttää. Helppo vauva voi olla myös haastava. Meillä on helppo vauva, joka ei vaan nuku öisin pitkiä aikoja. Tunnin pätkissä nukkuminen tekee minusta väsyneen. Vaikka vauva on helppo, mä olen ihan poikki. 

Tuntuu jotenkin todella julmalta, että joku toinen, sellainen joka ei edes elä meidän arkea, tunne meidän vauvaa tai tiedä meistä muutenkaan somea enempää, voi sanoa etten saisi valittaa. Että pitäisi olla jotenkin yliäiti, vaan koska vauvat nyt sattuvat jollain määritelmällä olevan meillä helppoja. Tai koska itse päätettiin pitää isot kotihoidossa. Pitäisikö se oma uupumus vaan piilottaa meikin alle ja hymyillä kuinka ihanaa ja auvoista on? 

Mä ajattelen, että positiivisuudella pääsee pitkälle. Ketä se auttaa, että ryven täällä blogissa tai somessani väsymyksessä, valitan kuinka rankkaa ja vaikeaa on? Jotenkin uskon, että kaikki tietävät vauva-ajan jollain tasolla olevan sitä. Kaikille annetaan vähän tai paljon haastetta ja vaikeutta. Tuskin kellään vauva- tai lapsiperhearki on pelkkiä kaksitoistatuntisia öitä ja vauvan hymyä. Vaikka väsyttää ja kyllästyttää, en usko että päivittäin siitä valittaminen ratkaisisi asiaa parempaan suuntaan, vaan saattaisi jopa huonontaa omaa oloa. Ei väsymys siitä mihinkään muuttuisi.

On helpompi olla positiivinen, nähdä ne pienet jutut ja iloita vaikka sitten vaan kuumasta kahvista ja ulkona satavasta lumesta. Mutta se, että paristi kertoo että väsyttää, eihän se tarkoita että se tunne on vaan sinä päivänä. Voihan se olla muulloinkin, muttei sitä nyt ole vaan tullut kuuluttaneeksi.

Mä en usko, että kukaan toinen voi tulla määrittelemään, minkä verran voi valittaa, tai mikä määrä on jotenkin lojaalia muita äitejä kohtaan. Tai että jollain määritelmällä vaikean vauvan äiti on ainoa, joka saa sanoa että väsyttää. Että on rankkaa, eikä jaksaisi. 

Se, että äiti on äidille susi tuntuu tässäkin asiassa olevan ihan totta. Varsinkin keskustelupalstoilla tulee aikamoinen lynkkaus jos edes sivuaa, että tietäisi jotain niiden “vaikeiden vauvojen” äitien kokemasta. Enkä kiellä, onhan se tietysti rankkaa, jos vauva ei ole nukkunut kymmeneen kuukauteen yli kolmea tuntia putkeen versus ettei vauva ole nukkunut sitä kolmeen kuukauteen. Mutta se kumpi niistä on rankempaa, on luultavasti ihan turha keskustelu. Jos vaikka vaan annetaan tukea, feel you, tsempit! Mitä siitä vertailusta tai rankkuusmittariin asettamisesta kukaan hyötyy.

Entäs jos annetaan jokaisen olla väsynyt ihan sen oman kokemuksen mukaan, ilman että verrataan vauvojen vaikeutta tai elämän haasteita sen enempää. Pus pus ja ihanaa maanantaita täältä kolmannen kahvikupin takaa! Toivottaa helpon vauvan äiti, joka helppoudesta huolimatta on tosi väsynyt ❤