Me vietettiin perjantaina lasten kanssa ihana päivä. Lähdettiin jo aamusta bussilla keskustaan päin. Bussilla ajelu on isojen poikien mielestä ihanaa, erityisesti nyt kun he ovat jo niin isoja, että saavat istua itse penkillä. He valikoivat aina istuimen, josta näkee ulos ja katselevat sieltä maisemia.
Me käytiin kauppakeskuksessa ostoksilla. Haettiin pikkuputiikista isille synttärilahja, poikettiin kirjakaupassa kyselemässä sormiruokailukirjaa. Mentiin kauppahalliin lounaalle. Jatkettiin siitä torille, jossa ostettiin vadelmia ja herneitä. Syötiin niitä alatorin leikkipaikalla samalla hyppien trampoliineilla ja keikkuen keinulaudalla. Mä istuin penkillä ja seurailin lapsia. Justus nukkui vaunuissa ja mä mietin, kuinka ihana on olla lasten kanssa kotona, niin tällaisetkin reissut onnistuu. Mä katselin kuinka lapset oli niin onnellisia siellä juostessaan.
Ajettiin vielä bussilla isin työpaikalle ja haettiin matkalla kaupasta jätskit. Takaisin keskustaan tullessa alkoi sataa ihan kaatamalla. Odotettiin bussia yhden sateenvarjon alla ja katsottiin, kun vesi hakkasi maahan. Vettä tuli ihan kamalasti ja se oli pojista hurjan hauskaa! Me ajettiin bussilla takaisin torille ja jatkettiin siitä toiseen kauppakeskukseen leikkitreffeille. Oltiin leikkipaikalla, lapset leikki ja me ystävä-äidin kanssa juteltiin kuulumisia, puhuttiin kaikesta turhasta, kuinka lapset välillä hyppii seinille, äideistä jotka luovat tuomitsevia ja pitkiä katseita, sekä vauvoista, noista meidän vuorokauden ikäerolla syntyneistä pikkupojista. Puhuttiin isoista pojista, pojista yleensä ja poikien äideistä. Juteltiin somesta ja somekäyttäytymisestä.
Isi tuli hakemaan meitä, käytiin ravintolassa syömässä ja haettiin kaupasta popparia ja karkkia. Katsottiin kotona leffaa koko perhe. Lapset lähtivät leffan jälkeen nukkumaan ja mä avasin somen. Silloin se kaikki hyökyi päälle. Turku. Mä luin ja selasin, itkin, mietin meidän omaa päivää, mietin uhreja, mietin tätä koko maailmaa.
Mä en halunnut kirjoittaa koko asiasta. Mä en halunnut antaa yhtään enempää palstatilaa, kuin on jo annettu. Mä olen niin surullinen, että näin tapahtui, niin pettynyt ajatusmaailmasta, joka keskustelupalstoilta huokuu. Niin väsynyt lukemaan näitä uutisia ja niin vihainen siitä millaisiksi haaskoiksi ihmiset keskustelupalstoilla muuttuvat. Pitäisi saada tietää, kuka se oli joka kuoli, kerrotaan juoruja faktoina, eikä viitsitä käyttää lähdekritiikkiä. Levitellään kuvia ja videoita, linkitetään uutisia ja huudetaan omaa pahaa oloa ja sitä kuinka poliitikot on niin pihalla.
Tämä on meidän maailma. Meidän kaikkien. Ei ole meitä ja noita, ollaan vaan me kaikki, jotka toivovat maailmasta turvallisempaa paikkaa olla ja elää. Vihapuhe ja yhden uskontokunnan leimaaminen ei vaan ole ratkaisu. Pitäisi yrittää ymmärtää toista, rakastaa toista ja välittää toisista. Yhtenäinen kansakunta on paljon vahvempi kuin rikkinäinen. Ei se ole pakolainen, joka tuon hirmutyön teki. Se oli terroristi. Se oli pahuus, jota pakolaisetkin pakenevat.
Mä olen niin surullinen. Kaikkien niiden puolesta, jotka perjantaina menetti läheisen. Kaikkien niiden puolesta, jotka koskaan missään menetti läheisensä liian ajoissa ja toisen käden kautta. Mua surettaa, että mun kolme poikaa elävät lapsuuttaan tällaisessa maailmassa. Mutta mä en voi poistaa pahaa maailmasta, voin vaan kasvattaa lapseni niin, että he tekevät hyvää ja näkevät hyvää toisissa. Kauna ja viha ei ole asioita, joita haluan siirtää heille.