Niin siinä nimittäin todella tuntuu käyneen. Arki ja erilaiset rutiinit vie iin mennessään, ett on ollut vaike alöytää aikaa blogille. Pieni pala minusta jopa miettii, pitäisikö tehdä niin kuin moni muukin ja jättää koko blogi ja keskittää voimavarat kokonaan someen. Väitetään, ettei kukaan enää lue blogeja, mutta vilkaistuani kävijätietojani on tämä ainakin omalla kohdalla huuhaata. Ihanaa että olette edelleen siellä, vaikka minä olenkin näin kovin hiljaa.
Ei blogi jää. Ei ainakaan kokonaan, toki pientä luopumisen tuskaa tämän kanssa on tehtävä, sillä aika on nykyään todella rajallinen. Mutta silti, niin ihanalta tuntui nyt istahtaa näppäimistön ääreen ja alkaa vain naputella. Inspiraatio tuntuu olevan hukassa, ja vaikka aiheita olisi vaikka kuinka, en oikein sa atartuttua niihin. Ja tiedänkin syyn. Aika, tai oikeastaan ajan riittämättömyys. Toivon kovasti, että nyt helmikuun alkaessa tämä tulee muuttumaan ja viikossa alkaa taas löytyä aikaa niin kirjoittamiselle kuin kuvaamisellekin. Kameran muistikorttikin on ollut käyttämättä aivan liian pitkään. Syy on luultavasti juuri se, ettei valosalla ole kotona ja suhruiset pimeät kuvat eivät innosta yhtään.
Mä en lupaa muutosta, mutta mä kovasti toivon sellaisen tulevan. Kiireinen tammikuu on nimittäin nyt takana ja vaikka itseä vaivaakin yksi kovimmista flunssista ikinä, tuntuu arki vihdoin rullaavan kevyemmin. Kaikki lapset ovat päässeet kiinni uuteen päiväkotirytmiin ja varsinkin isot tuntuvat nauttivan siitä, että kavereita näkee melkein joka päivä. Heille vanha 2,5 päivää oli aivan liian vähän ja keskiviikosta seuraavaan maanantaihin oli ihan liian pitkä aika odottaa.
Me vanhemmat edelleen opetellaan delegointia ja arjen järjestämistä, mutat tuntuu kuin sekin olisi jo vähän alkanut sujumaan. On tosiaan haaste saada mahtumaan kalenteriin molempien työt ja työmatkat, päiväkotipäivät, hoitoon kuljettamiset, lasten harrastukset, aikuisten harrastukset, kauppareissut, parisuhdeaika, perheaika.. Tiedättehän te. En varmasti ole ensimmäinen tai viimeinen joka näiden kanssa pyörittelee, mutta uusi tuntuu aina vaan hankalalta.
Töistä mä olen tosi innoissani. ON jotenkin tosi ihana olla siellä taas ja nyt kun perehdytyspätkän jälkeen töihin on päässyt uudelleen kiinni ja kaikki sujuu, on fiilis tosi hyvä. Työ ei ole enää vaan uuden oppimista vaan pystyn jo keskittämään voimavaroja muuhunkin. Mulla on jotenkin tosi tasapainoinen olo nyt.
Viimeksi työ- ja päiväkotiarjessa rämpiessä tehtiin molemmat aikuiset 38 tuntista työviikkoa, pyöritettiin sitä yhdellä autolla ja yritettiin samalla handlata arki. Silloin ei jäänyt aikaa omasta hyvinvoinnista huolehtimiselle ja liikkuminen sekä omat treenit oli aina se viimeinen juttu joka hoidettiin jos ehdittiin. Nyt en siihen enää rupea ja tämä on ehkä juuri se syy, miksi blogi onkin jäänyt. Treenit menee nyt blogin edelle, kun se viimeksi oli toisinpäin.
Mutta selittelyt sikseen. Aloitin helmikuun alusta viimein sen 80% työajan, joten mulla on kova usko että blogikin tästä heräilee. Jos sulla on jotain hyvää postausidistä, aihetta josta haluaisit lukea, laita ihmeessä tulemaan! Yritän niitä toetuttaa niin hyvin kuin pystyn.
Ihanaa uutta viikkoa sinne kaikille ja huippua Runebergin päivää!