Ja nimenomaan äidillä. Lapsillekin se on tietysti päivittäistä, mutta ne hetket mulla itselläni meneekin jotenkin sujuvasti. Lapsen suuttuessa ja hermostuessa mä jotenkin itse rauhoitun. Tulee sellainen kumma zen-olo, jossa annan lapsen raivota, lähtemättä siihen itse mukaan.
Mutta sitten on ne hetket, kun itse pimahdan, voi kuinka kaipaisinkaan niihin sitä mielenlujuutta ja sisäistä rauhaa. Ettei tarvitsisi joka kerta räjähtäessä räjähtää niin isosti ja huutaen. Se järkevä minä, se teoreettinen kirjaviisas katselee noissa hetkissä silmiä pyöritellen ja kummastelee, että tuoko on nyt sitä hyvää kasvattamista. Sitä, kuinka lapselle opetetaan sellaista oikeaa tapaa kohdata pettymykset. Mikä siinä onkaan, että suuttuessa sitä kiehahtaa nollasta sataan hetkessä, ja sen kyllä kuulee ja näkee ihan jokainen. Miksei sitä vieläkään osaa laskea kymmeneen ja hengittää syvään.
Mun hermojeni kannalta pahimpia hetkiä ei suinkaan ole ne, kun lapsi meuhkaa parkkipaikalla maassa meritähtenä ja haluaa pyöräillä kauppaan eikä kotiin. Niissä hetkissä mä istun kaikessa rauhassa parkkiksen penkillä ja kerron lapselle, ettei me nyt vaan tehdä niin. Että me nyt vaan ollaan menossa kotiin, eikä se huutamalla siitä muutu. Tosi harmi, että haluaisit tehdä muuta, mutta valitettavasti tämä päätös ei ole sinun. Tää tapa kohdata tilanteet on jotenkin jo niin mantrautunut mun päässäni, etten koe omaa rauhallisuutta edes vaikeaksi. En oikeastaan koe näitä tilanteita noloiksi, vaikka saattaahan se välillä ärsyttääkin. Ohi kulkevat ihmiset ei itseäni haitta ayhtään, sillä tiedän varsin hyvin, että ihan joka vanhemmalla on oma kokemuksensa tästä. Ja jos ei ole, sieltä se vielä tulee. Ja viimeistään siinä hetkessä sitä itsekin muistaa lopettaa ne paheksuvat katseet.
Mutta sitten kun se hermoni palaa, on se usein monen jutut summa. Viimeisin oli se, kun vauva ei rauhoitu millään päiväunille. Itsellä oli sata ja viisi hommaa tehtävänä. Toinen kaksosista keksii juuri sillä hetkellä jyrätä hiekkalelulla vierestä ja nukahtamassa ollut vauva havahtuu. Ja kun käännyn ympäri, toinen kaksosista ryömii mudassa. Se on se hetki kun mä suljen silmät ja lasken sataan. Vielä saan pidettyä jotenkin itseni kasassa, mutta tiedostan jo että raja on tosi lähellä. Ei se silloin enää vaadi paljoakaan. Tällä kertaa se kuppi menikin yli, kun mutainen kaksonen keksi hangata itseään talon seinään ja kuiva kaksonen potkaisi pallon tielle juosten perään katsomatta yhtään tiellä mahdollisesti olevia autoja. Mä pimahdin, hermostuin ja huusin. Teki mieli raivota, kirota, hyppiä, hakata (seinää), ravistaa. Mutta mä vaan huusin. Niin väärin kuin se onkin, on se vaan niin kovin puhdistavaa. Ja on muuten varma, että jakeluunhan se asia menee.
Ja ei, mä en todellakaan ole ylpeä itsestäni. Hävettää ja harmittaa, miksi pitikin suuttua, vaikka tiedän ettei kumpikaan kiusallaan mitään hölmöä tee. Mutta se on vaan se monen odottamattoman jutun summa. Kaikki mikä on ennakoitavissa ennakoin ja silloin ne hermot jotenkin kestääkin ja osaan olla se hyvä kasvattaja. Mutta sitten on ne mun äitiyteni mustat alueet, ne hetket kun kaikki menee pieleen ja en vaan osaa pidätellä. Ja sitten. No sitten huudetaan.
Voikun sitä vielä joskus oppisi hillitsemään nuokin hetket, sillä se pahanmielen-katse lasten silmissä on jotain tosi inhottavaa. Ja se tunne itselle, kun tietää epäonnistuneensa. Vaikka tietääkin, ettei vaan olisi siinä hetkessä pystynyt parempaan, ja että kaikki on kyllä taa shyvin kun jutellaan ja pyydetään anteeksi. Että äitikin vaan joskus hermostuu. Että jossain se raja menee äidilläkin. Mutta silti, voikun sen pinnan palamisen voisi näyttää muutenkin kuin huutamalla.