Tänään koitti tämän raskauden laskettu aika! Hassua, sillä poikien laskettuna aikana he olivat jo kuukauden ikäisiä ja tämä bebe majailee vielä tiiviisti masussa!
Mun on myönnettävä, että olin aika varma tämänkin vauvan saapumisesta ennen laskettua, varsinkin kun viitteitä siihen on jo ollut yli kuukauden ajan. Mutta niin siinä vaan kävi, että tämäkin päivä alkoi vielä kovasti raskaana, supistellen, mutta kuitenkin.
Tämä viimeinen kuukausi raskaudesta ei ole ollut mitenkään kauhean ihana, sillä olen saanut kärsiä vaivasta jos jonkinlaisesta. Paino on noussut varmaan neljä kiloa, supistukset on päivittäisiä, niitä tulee välillä tosi paljon ja säännöllisesti ja liikkuminen on jo tosi vaikeaa. Silti olen yrittänyt nauttia näistä viime hetkistä. Onhan tää raskaus oletettavasti se kaikkein viimeisin, joten melkein kahden käden sormissa on laskettavissa, kuinka monta päivää tulen enää elämässäni olemaan raskaana. Vaikka polte vauvan tapaamiseen on kova, yritän muistaa myös sen, että nyt kannattaa nauttia vielä tästä arjen helppoudesta. On nimittäin kuitenkin aika paljon sujuvampaa pyörittää tätä palettia kahden lapsen kanssa, kuin kahden lapsen ja yhden vauvan. Vaikka sitten vähän näin vaivaisena.
Ollaan poikien kanssa yritetty kehitellä kaikkea kivaa tekemistä niin paljon kuin vaan on ollut mahdollista. On ulkoiltu, oltu puistossa, katseltu leffoja, luettu ja maalattu. Tehty kaikkea sellaista, jota ei sitten vauvan kanssa heti voikaan. On leivottu ja kokkailtu, laitettu kotiin pääsiäistä, siivottu ja keitelty simaa. Olen yrittänyt olla läsnä Rasmukselle ja Kasperille niin paljon kuin mahdollista. Paljon ollaan myös juteltu vauvasta, mietitty missä vauva sitten nukkuu, mitä se syö ja mitä sille puetaan. Luettu vauvakirjoja ja katseltu poikien vauvakuvia. Mulla on tunne, että on saatu valmistettua lapset hyvin vauvan tuloon ja päivittäin he vauvan saapumista tiedustelevatkin.
Meillä alkaa olla kaikki valmiina vauvaa varten. Hänkin on aikalailla valmis, ainakin neuvolan mukaan. Sf-mitta ei ole noussut pariin viikkoon ja pää on tiukasti parkissa tooosi alhaalla. Mutta vauvalla ei vaan tunnu olevan mikään kiire. Eikä siinä, jaksetaan me vielä hetki odotella. Vielä kun saisin vähän paremmin nukuttua yöt, niin eihän tässä olisi mitään ongelmaa!
Mutta yllättävän rauhallisin mielin täällä ollaan. Itseni tuntien, kuvittelin hyppiväni seinille jo tässä vaiheessa, ja ehkä välillä hypinkin. Mutta enimmäkseen fiilis on hyvinkin zen. Vaikka päivittäin käykin mielessä, jokojoko? Kahden viikon päästä, ihan viimeistään on meidän pieni vauvakolmonen täällä! ❤