Mun henkilökohtainen fb-tili muistutteli pari viikkoa sitten mua siitä, että tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä kun meidän isot lapset lopetti päiväkodissa ja siirtyivät kokonaan kotihoitoon. Kontrasti oli silloin aika suuri, sillä mun sairaslomaan saakka he olivat päiväkodissa viitenäpäivänä viikossa puoli kahdeksasta puoli viiteen. Sairaslomani aikana hoitoviikko lyhennettiin neljään päivään, ja äitiysloman alkaessa lapset jäivät kokonaan kotiin.
Ensin oltiin kuukausi kolmisin, sitten vauvan synnyttyä jäätiin kotiin neljästään. Meidän arkea ovat rytmittäneet vaan omat rutiinit, sillä kaikista suurista suunnitelmista huolimatta, en jaksanut lähteä lasten kanssa mihinkään perhekerhoihin. Syksyllä isoilla alkoi kerho, jossa he ovat viettäneet kolme aamupäivää viikossa aina tähän päivään saakka.
Kirjoitin viime keväänä päätöksestä meidän valinnan taustalla ja silloin postaus kirvoitti aika voimakasta keskustelua puolin ja toisin. Muistuttelen tässäkin yhteydessä siitä, että valinta oli meidän, tehtiin se siitä näkökulmasta joka meidän perheelle olisi toimivin ja mieleisin. Mietin vaihtoehtoja punnitessa niin omaa, kuin lastenkin etua. Ja nyt kun kerron meidän kokemuksista, kerron vain meidän kokemuksista ja vain mun ajatuksista. En sano että meidän valinta olisi kaikille paras, tai että se olisi ainoa oikea.
Isoimpana syynä isojen hoidon lopetukseen silloin vuosi sitten oli mun oma tunne siitä, että näen lapsia arjessa aivan liian vähän. Hoitopäivän jälkeen yhteistä aikaa oli vaan pari tuntia, ja sekin meni helposti hoidossa väsähtäneen lapsen kiukutellessa. Päiväkodin aktiviteetit oli mahtavia, oli ihana kuulla niistä metsäretkistä, kirjastoreissuista ja askartelutuokioista. Lapset viihtyivät päiväkodissa loistavasti, eivätkä koskaan jääneet sinne itkien. Mutta mulla itselläni oli tunne, että jään jostain paitsi kun nuo kokemukset koetaan päiväkodin tätien ja -kavereiden kanssa. Ja kaikki nuo jutut joita päiväkodissa tehtiin, onnistuisi yhtälailla kotihoidossa.
Toinen tekijä valinnan taustalla oli se, että mä itse en ole koskaan ollut päiväkodissa. Olen ollut muutaman vuoden perhepäivähoitajalla ja käynyt seurakunnankerhossa. Eskaria en ole käynyt, se ei silloin mun lapsuudessa ollut vielä pakollinen ja kouluunkin menin vuoden kotonaolon jälkeen. Mä olen silti aina ollut sosiaalinen vaikkakin rauhallinen ja hiljainen. Mulla on ollut aina kavereita ja olen pärjännyt koulussa niin sosiaalisesti kuin taidollisestikin. Eikä mulla ole mikään askartelijaäiti. Leikittiin enimmäkseen aina sisarusten kanssa keskenään ja äidin kanssa oikeastaan vaan leivottiin tai luettiin. Mun aloittaessa koulun, äiti oli kotona mun kahden siskon kanssa ja muistan kuinka mua harmitti lähteä kouluun, kun toiset jäi kotiin. Muistan edelleen, kuinka silloin toivoin olevani pari vuotta nuorempi, jotta mäkin voisin olla vielä kotona. Mun omallakaan kokemuksella päiväkoti ei siis ole mikään sosiaalisuuden tae tai koulumenestyksen salaisuus.
Kolmas tekijä oli lapset itse. Juteltiin päätöstä tehdessä heidän kanssaan ja kumpikin kertoi haluavansa jäädä kotiin. Toki päätöstä ei luonnollisestikaan annettu tai anneta ylipäätään vain lapsen päätettäväksi, mutta meille oli tärkeä kuunnella myös lasten omaa näkemystä. Toisaalta tunnetaan myös lapsemme ja tiedetään millaisia he luonteeltaan ovat. Kumpikin pojista on aina ollut sosiaalinen, he eivät juurikaan ujostele tai vierasta. He aloittavat leikin tuntemattomienkin kanssa ennakkoluulottomasti ja ovat varsin rohkeita uusissa tilanteissa. Ei nähty päiväkotia tarpelliseksi sosiaalisuuden ylläpitäjäksi.
Iso painoarvo oli myös hoitopäivien pituudella. Huomasin kuinka lapset olivat väsyneitä ja uupuneita hoidon jälkeen ja kotona olo oli pitkälle kiukuttelua. Päiväkotiarki ei ole lapselle ihan helpoimmasta päästä, vaan päivä voi olla tosi raskaskin. Meidän lapset olivat kaiken lisäksi sen ikäisiä, ettei päiväkodilla saavuteta mitään sen suurempaa kuin tavallisilla leikkitreffeillä ja kerholla. Heillä ei olisi siellä viskari- tai eskaritoimintaa, päivärytmi oli hyvin samankaltainen kuin se olisi kotonakin, sillä erotuksella, että kotona olo olisi varmasti rauhallisempaa. Päiväkoti oli pääasiassa perushoitoa, ulkoilua ja leikkiä. Samaa mitä se olisi kotonakin, sillä erotuksella että kotona hoitaja olisi äiti ja hoidettavia paljon vähemmän.
Mä en hetkeäkään epäile, etteikö päiväkotikin olisi ollut hyvä ratkaisu. Lapset olisi varmasti viihtyneet siellä ja muutamana päivänä viikossa mun oma arki olisi varmasti ollut helpompaa. 20 tuntinen hoitoviikko olisi jo sekin varmasti ollut lapsille helpompi ja voi olla että se olisi jo vähentänyt väsymystä ja kiukkua. 
Mutta niinkuin syistä ehkä huomaa, päätös oli pitkälle mietitty ja punnittu. Eniten halusin kaikki lapset kotiin kanssani. Halusin, että isoillakin olisi yhtälainen oikeus olla äidin kanssa kotona kaikessa rauhassa, kuten vauvallakin. En halunnut että isoille tulisi tunnetta, että heidät siirretään sivuun vauvan alta tai että he eivät saisi yhtälailla nauttia päivisin äidin huomiosta ja kotonaolosta kuin vauvakin. Myös isot saisivat aikaa tutustua meidän uuteen perheenjäseneen.
Mä näen päiväkodin valitettavasti aika meluisana ja kiireisenä paikkana, vaikka meidän lasten päiväkoti superihana olikin. Fakta vaan on se, että päiväkodissa oli kolme-neljä hoitajaa 25 lasta kohti, joista heistäkin yksi oli päiväkodin johtaja ja velvoitettu tekemään myös muita kuin hoidollisia töitä. Päiväkodissa lapset joutuisi kilpailemaan huomiosta, olemaan jatkuvassa metelissä ja odottamaan, että heidän asiansa ehditään kuunnella ja heidät ehditään kohdata.
Kotona olisi kuitenkin vain he kolme ja yksi äiti ihan vain heidän käytettävissään. Mä uskon, että ehdin kohdata lapset päivän aikana ihan toisella tavalla kuin päiväkodissa pystytään. Ja että tunneside ja hoiva, jota päivänaikana lapset saavat, ovat paljon enemmän kuin he hyötyisivät päiväkodissa. Neljävuotias on vielä niin pieni, että hän tarvitsee aikuista monissa hetkissä tuekseen. Varsinkin meidän esikoinen, jolla tunnereaktiot ovat vahvoja kaipaa aikuista moniin tilanteisiin tueksi ja tunteita sanottamaan. Mä en jaksa uskoa, että sama toteutuisi päiväkodissa, jossa ratkaisuna olisi sitten helposti jäähy ja yksin rauhoittuminen.
Mun hermot kiehahtaa moneen kertaan päivän aikana ja välillä olen ihan valmis pistämään pillit pussiin ja lähtemään töihin. Silti en vaihtaisi kotiäitiyttä mihinkään. Olen ihan rehellisesti sitä mieltä, että rankkuudestaan ja vauhdista huolimatta, tämä vuosi on ollut ihana. Olen tosi kiitollinen, että on ollut mahdollista olla kotona ja että oma jaksaminen on mahdollistanut myös isojen kotihoidon. Uskon kovasti, että he ovat saaneet tästä vuodesta hyvät eväät jatkoon. En usko, että tehty päätös vaikuttaisi heidän sosiaalisuuteen mitenkään, ryhmätilanteita ja sosiaalisia hetkiä on kuitenki tähänkin vuoteen mahtunut aimo annos, vaikkei päiväkodissa ollakaan oltu.
Mä ajattelen, että aivan liikaa laitetaan painoarvoa päiväkodin tarjoamille virikkeille ja mielletään se jotenkin kotia paremmaksi vaihtoehdoksi. Että päiväkoti olisi parempi siksi, että siellä on kavereita ja siellä askarrellaan. Vaikka me jonkin verran askarrellaankin, jäädään varmasti alle sen askartelurepetuaarin, johon päiväkodissa ylletään. Mutta uskon myös ettei päiväkodin kaikki askarteluhetket voita sitä kodinhoivaa, jota lapset kotoa saavat. Vaikka ei askarreltaisi yhtään, en näkisi sitä ongelmaksi. Uskon, että lapsi saa kotihoidossa niin paljon enemmän, ettei muutamat pääsiäisaskartelut tunnu siinä millään tavoin.
Vuoden aikana kaikki kolme lasta ovat kasvaneet tiiviiksi trioksi. Vaikka isoilla onkin aina se oma juttunsa, on vauva päässyt hienosti osaksi heidän porukkaansa. Mulla on ollut mahdollisuus keskittyä heidän jokaisen tarpeisiin yksitellen ja yhdessä. Ja vaikka välillä tuntuukin, että käsiä on yksi pari liian vähän, olen mielestäni selvinnyt mahtavasti. Vauvakin on tainnut oppia, että välillä joutuu vähän odottamaan ja isoille on tullut tärkeitä taitoja kun asiat on välillä vaan tehtävä ihan itse.
Jälkikäteen on helppo sanoa, että ratkaisu oli oikea. Muistan kylläkin useaan otteeseen miettineeni, että olisiko sittenkin pitänyt tehdä toisin. Mutta silti päällimmäisenä tästä vuodesta on kiitollisuus ja ilo siitä, että tämä oli mahdollista. Nyt on helppo suunnata katseet taas tulevaan ja nauttia hetki vielä näistä kuukausista kun kaikki lapset ovat kotihoidossa. Elokuussa ollaan nimittäin taas uuden arjen kynnyksellä, kun isot pojat aloittavat päiväkodissa ja Justus jää vielä ainakin puoleksi vuodeksi kotiin. Tulee olemaan varmasti opettelua ja ihmettelyä, mutta luulen että ollaan kaikki nyt valmiita tällaiseen muutokseen.
Varmaan moni ihmettelee, että miksi nyt sitten päiväkoti. Ehkä eniten siksi, että pojat täyttävät jo viisi. Päiväkodissa alkaa viskaritoiminta, jonka uskon helpottavan sopeutumista vuoden päästä alkavaan eskariin. Saadaan pehmeä lasku ensivuotta ajatellen ja toisaalta pojat pääsevät viskaritoimintoihin jo mukaan. Olen myös viime kuukausina huomannut, kuinka yksivuotiaan ja viisivuotiaiden arjet ei oikein kohtaa. Yksivuotias tarvitsee aika tarkkaa rytmiä, rauhoitettuja pitkiä päiväunia, kun taas viisivuotiaat kaipaavat toimintaa ja vauhtia. Ulkoilua ja retkiä. Mä en oikein kotona pysty repeämään näihin molempiin tarpeisiin ja tekemään vielä töitäkin jossain välissä. Luonnollisin ratkaisu tähän olikin sitten päivähoito kahtena päivänä viikossa, jolloin Justuksen pitkät unet ei häiriinny kerhosta hakemisesta ja mä itse pystyn tehdä töitä koko päiväuniajan. Pientä luopumisen tuskaa kyllä poden tästä muutoksesta, mutta silti päälimmäisenä on tunne, että tämä on se meidän seuraava steppi. Päiväkoti myös luultavasti helpottaa tuplien yksilöllisyyden tukemista, kun he voivat olla eriryhmissä. Kerhomaailma kun ei oikein taivu pienryhmätoimintaan, varsinkaan kovin suuressa mittakaavassa.
Mutta pienesti innoissaan täällä jo odotellaan, millaista se arki yhden lapsen kanssa edes on. Kokemustahan mulla ei tuosta ole, kun äitiys alkoi rytinällä tuplien kanssa ja mulla on aina ollut ainakin se kaksi lasta helmoissa pyörimässä. Mutta innolla odotellaan!