Imettäminen on taas noussut vähän enemmän pinnalle YLE:llä pyörivän Imettäjät-sarjan myötä. Sarjassa seurataan erilaisia imettäjiä ja erilaisia imetystarinoita. Hirveästi en itse ko. sarjaa ole seuraillut, sivusilmällä vaan katsonut areenasta sitä ensimmäistä jaksoa. Varmaan jos imettäminen olisi itselle ajankohtaisempaa, tulisi sarjaakin katsottua tiiviimmin.

Itselle optimiaika imettää on vuosi. Täysimetystä neljä kuukautta ja sitten pikkuhiljaa vähennetään. Yöimetyksistä itse luopuisin puolen vuoden iässä, jos mahdollista. No, aina ei mene niinkuin Strömsössä tai niinkuin itse suunnittelee.

Omia ensimmäisiä ajatuksia kaksosuutisen jälkeen oli, että voihan, imetyssuunnitelmat sitten tuskin onnistuu. Monia onnistuneita kaksosimetystarinoita kuitenkin kuultuani, lähdin itsekin tavoittelemaan onnistunutta imetystä. Haaveissa oli osittaisimetys ainakin puoleen vuoteen asti. Missään vaiheessa en edes haaveillut täysimetyksestä, tai kokenut sitä mitenkään tavoittelemisen arvoiseksi. Eri asia, jos vauvoja olisi yksi, mutta kun tulossa oli kerralla kaksi pientä ja vielä esikoiseksi, järki käski olla vaatimatta itseltä liikoja. Imetyksen onnistuminen kuitenkin maksimoitiin hankkimalla imetystä tukevia tuttipulloja.

En oikeastaan ikinä ole ollut kovin fanaattinen imetyksentukija. Tiedostan kylä kaikki ne hyödyt joita imetyksellä on ja siksi suosittelisinkin kaikkia ainakin kokeilemaan imetystä. Mutta imetystä tärkeämpää vauvalle ja koko muulle perheelle on kuitenkin se, että äiti voi hyvin ja jaksaa. Liian paljon korostetaan imetystä ja liitetään se hyvään äitiin. Imettävä äiti on parempi äiti kuin korviketta antava. Sillä ei ole väliä, mitk’ ne syyt korvikkeen annolle on. Huono äiti se silti on, kun ei viitsi yrittää. Toki kannattaa yrittää ja tehdä kaikkensa, jotta imetys lähtisi rullaamaan, imetys kun ei ole niin yksinkertaista kuin voisi luulla. Jossain kuitenkin kulkee se raja, milloin kannattaa lopettaa liika yrittäminen ja mennä vaan sieltä missä aita on matalin. Hyvä äitiys määritellään ihan muilla areenoilla, kuin sillä kauanko lapsi on saanut kasvaa vain tissimaidolla. 

Oma, kuten varmasti monen muunkin, imetystaival alkoi aika rytinällä. Kaikesta valmistautumisesta huolimatta, imetykseen ei oikein osannut valmistautua. Teoriassa tiesi paljon imetysasennoista ja imuotteesta, mutta kun se tilanne sitten uuden vauvan kanssa tuli, ei yhtäkkiä muistanutkaan mitään. Itse oli niin jumissa ja kipeä ja vauva niin kovin pieni, että huomio meni vaan omaan asentoon ja vauvan varomiseen.

Rasmusta en edes saanut synnytyksen jälkeen rinnalle, vaan pieni vietiin heti synnyttyään viereiseen huoneeseen. Kasper nostettiin sairaalakaavun alle heti synnyttyään ja rinnalle hän pääsi hamuilemaan pukemisen jälkeen. Imuotetta ei vaan tahtonut löytyä, joten kätilö koki pienen syntymäpainon vuoksi tärkeämmäksi antaa pojille maitoa pulloista, kuin antaa heidän harjoitella imuotetta rauhassa. Itse en sitten osannut edes vaatia muuta.

Koko imetyksen alku oli omalla kohdalla aika sumuista. Valvotun synnytysyön jälkeen olin ihan pihalla kaikesta, sekä henkisesti että fyysisesti niin väsynyt. Pitkät unet olisivat tehneet hyvää, mutta taaskaan en niitä osannut pyytää. Kasper vietiin pari tuntia syntymästään teholle huonojen happisaturaatioarvojen ja harmaan värin vuoksi. Rasmukselle kätilöt kantoivat pulloja huoneeseen ja ohjeistivat kolmen tunnin syöttöväleihin, maitomäärien nousun seurantaan sekä painon seurantaan. Syömisestä tuli kilpajuoksu paperilla olevan taulukon kanssa, jossa syöttömäärät nousivat joka kerralla. Kun klo 12 syötöllä vauvan piti syödä 10ml oli määrä klo. 15 jo 15ml. Aina jäätiin syöntitavoitteista ja itse tihrustin itkua, vaikka vauva nukkui suu hymyssä ja maha täynnä. Sitä oli niin valtavan epävarma ja pihalla, ettei osannut luottaa itseensä yhtään. Välissä kätilö kävi ohjeistamassa imetysasennoista, muistutteli pumppaamisesta, paineli kohtua ja kyseli, joko vauva osasi imuotteen. Lisäksi seurattiin vauvan sokereita, joiden oli pysyttävä viitearvon alapuolella. 

Jälkeenpäin ajatellen, oma henkinen jaksaminen oli tosi koetuksella. Toinen vauva oli teholla ja toinen kanssani vuodeosastolla. Koko ajan oli olo, että olen väärässä paikassa. Koko ajan kun toista piti rinnalla, tuntui että toisenkin pitäisi päästä. Kumpaankaan ei osannut keskittyä, vaan koko ajan oli kiire toisen luo. Toinenkin yö kului valvoessa, kun Rasmus halusi rintaa koko ajan. Seuraavana aamuna olo olikin jo niin heikko, etten olisi jaksanut kuin nukkua. En ollut muistanut juoda edellisenä päivänä juuri lainkaan, joten nyt ruoka ei maistunut huonon olon vuoksi. Taas parin tunnin välein pojilta otettiin verinäytteitä kantapäistä, muistuteltiin syömisaikataulusta, kyseltiin menneitä maitomääriä ja pumpattuja maitotippoja. Nytkun tätä kirjoittaa ylös tähän, en oikeasti ymmärrä miten siinä hormonimyrskyssä kesti tätä? Miten en pillahtanut vaan itkuun, kun nytkin kirjoittaessa itku meinaa tulla? 😀 

 Maito alkoi nousta toisena päivänä ja sainkin pumpattua pojille jo reilusti omaa maitoa. Miten ylpeä voikaan olla niistä muutamista tipoista!? Pojatkin vahvistuivat kun oppivat kunnolla imemään. Tosin imeminen opittiin pullosta. Tissistä irti saatiin vain tippoja, jotka eivät ainakaan painossa näkyneet. Oma energia meni siihen, että pojille saatiin oikeat määrät lisämaitoa  menemään mahaan, enkä vaan jaksanut siinä vaiheessa miettiä imetystä. Rasmus varsinkin hiiltyi heti, jos ruoka ei tullut juuri silloin kun nälkä iski. Ei siinä silloin voinut imuotetta alkaa harjoitella.

Kiire varjosti koko ajan imetyksen alkua. Jatkuva paine sokeriarvoista ja painosta tekivät kokemuksesta ahdistavan. HAlusin vaan kotiin omaan rauhaan, omalle sohvalle rauhoittumaan. Helpompi olikin sitten kaunistella imetyksen sujumista kätilöille, kuin kertoa totuus, että pojat saivat enimmäkseen lisämaitoa. Omaa pumpattua maitoa päivän kokonaismääristä oli ehkä yksi neljäsosa. Pyysin kätilöiltä ohjausta imuotteeseen ja useimmiten he sitä antoivatkin. KAsper oppi imuotteen vielä hyvin, mutta Rasmukselta se ei sujunut sitten millään. Oma huoli Rasmuksen painosta taas aiheutti sen, että enemmin annoin hänelle maidon pullosta. 

Lopulta päästiin viiden sairaalapäivän jälkeen kotiin. Kotimatkalla ostettiin LAstentarvikkeesta rintapumppu, kotona kun ei sellaista ollut. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että sellaista tarvittaisiin. Kotiinpäästessä taisin rentoutua oikein kunnolla. Päätin, että keskityn yhden vauvan imetykseen kerrallaan, ja toinen saa maitonsa pullosta. Imetyksen jälkeen pumppaan pullosta syövälle seuraavan aterian maidot. Rentoutumisen myötä maitokin nousi vauhdilla ja tissit olivat VALTAVAT. Oma maito riitti kahdelle vauvalle hyvin ja 5/6 osaa poikien ravinnosta oli äidinmaitoa. Öisin en jaksanut enää pumpata, vaan silloin toinen vauva sai korviketta.

Päätin ottaa rennosti. Imetys sujuu jos sujuu, jos ei suju niin sitten ei suju. Päätös helpotti itseä ihan valtavasti ja energiatasot alkoivat palautua normaaliksi. Kädet olivat täynnä työtä (tai tissejä) vaikka pojat nukkuivatkin hyvin ja suurimmanosan päivää. Koin todella rankaksi ensin imettää ja sitten pumpata, joten poikien ollessa kuukauden, lopetin pumppaamisen kokonaan. Osaimetystä jatkui siihen asti kun pojat olivat parikuukautta, jonka jälkeen sekin loppui. Tuntui vaan niin plajon helpommalta antaa molemmille pojille korvikepullot suuhun sen sijaan, että ensin imettäisin toisen ja antaisin pullosta toiselle. Usein kun imetettävälle piti vielä antaa lisämaitoa pullosta.

Multitaskingia! Yhdellä kädellä syötetään vauvat, toisella napataan kuva!


Ratkaisu oli hyvä, enkä edelleenkään tekisi mitään toisin. Paitsi ehkä vaatisin saada levätä synnytyksen jälkeen, ja että olisin voinut keskittyä vaan yhteen vauvaan. Mikä nyt ei tosin kaksosten kanss aolisi mahdollista.

Seuraavien mahdollisten lasten kohdalla (ainakin jos heitä tulee kerralla VAIN yksi) uskon imetyksen onnistumiseen paljon enemmän kuin poikien kanssa. Haluaisin kyllä imettää, mutten usko siihenkään, että imetys olisi kaikki kaikessa. Korvikevauvoistakin kasvaa ihan yhtä terveitä ja hyvinvoivia kuin äidinmaitoa saaneista. Korviketta saavien vauvojen vanhemmat ovat lisäksi paljon tasa-arvoisemmassa asemassa, kun vain äiti ei ole se joka vauvalla ruuan pystyy antamaan. 

Ennenkaikkea, jokainen kokee imetyksen omalla tavallaan. Sen kesto ja määrä, on jokaisen äidin itsepäätettävä asia, sitä on ihan turha muiden tulla moralisoimaan tai arvostelemaan. Kesti imetys sitten päivän, kolme vuotta, tai jos se ei koskaan edes alkanut, ei se vaan oikeuta ketään toista sanomaan onko se nyt hyvä vai huono asia. Jokainen äiti päättää itse ja jokainen päätös on sille äidille ja lapse(i)lle oikea. 

AAMEN.

Millaiseksi sinä olet imetyksen kokenut?