Meillä asuu täällä kotona kaksi melkein kaksivuotiasta taaperoa. Siinä missä vauvavuosi ja pitkälle ne taaperuuden ensihetket, olivat vain sitä arjesta selviämistä ja perustarpeista huolehtimista, on nyt mukaan arkeen tullut kasvattaminen.
KASVATUS. Sananakin mä koen sen jotenkin vaikuttavaksi. Hieno, kiehtova ja tärkeä. Joo, mutta miten kasvattaa lapsistaan tottelevaisia, kilttejä, itseajattelevia ja empaattisia ihmisenalkuja? Perusopit elämälle kun kuitenkin kerätään jo varhaislapsuudesta. Kiitos, anteeksi, ole hyvä sekä muut käytöstavat juurrutetaan jo ihan pieneen ihmisenalkuun. Miten sitten kasvattaa se lapsi juuri oikein, niillä oikeilla metodeilla ja tavoilla. Miten onnistua olemaan käyttämättä sitä omaa valtaa ja “paremmuutta” hyväksi ja edetä kasvatuksessa lapsen paras tavoitteena, eikä oman elämän helppous tai sujuvuus.
Sepä se. Nyt, kun arkeen koko ajan enenevässä määrin päätyy sitä uhmaa ja tahtojentaistelua, ovat omat hermot harva se päivä tiukalla. Erityisesti niitä kiristää se, että näitä kasvatettavia on kaksi kappaletta. Tuntuisi helpommalta, jos toisen kanssa olisi kasvatuksessa edes vähän pidemmällä kuin toisen. Nyt ollaan siellä samassa suossa molempien kanssa, eikä meillä ole esikoisena sitä harjoituskappaletta.
Väsyneenä ja huonosti syöneenä mun hermojen sietokyky on aika minimaalinen. Kun jaloissa vielä pyörii kaksi _todella_ uteliasta poikaa, joiden ymmärrys vaatii 139 kieltoa ennen kuin jokin asia menee ainakin hetkeksi jakeluun, ollaan usein siinä tilanteessa, että äidiltä palaa hermot. Mä inhoan huutaa lapsilleni. Järki ja tieto sanoo, ettei siitä ole mitään hyötyä, saan sillä pahan mielen paitsi itselleni myös lapsilleni. Tunne vaan tekee toisin. Se tunne myös kerran karjui toisen pojan jäähylle eteisen nurkkaan.
Hetken omaa verenpainetta tasattuani juttelin nurkassa kököttävän poikani kanssa. Ei noin saa tehdä, tuossa touhussa käy vielä todella pahasti, eikä silloin mitkään halit ja pusut auta. Pieni poikani kökötti nurkassa pää alhaalla ja velikin meni myötätunnosta viereen istumaan. Kysyin, pyydettäisiinkö molemmat toisiltamme anteeksi, äiti sitä että huusi sinulle ja sinä sitä ettet totellut kielloista huolimatta. Pieni poikani hyppäsi pystyyn ja halasi minua kovasti. Halasi myös veljeään. Sitten mentiin leikkimään.
Niin voitonriemuinen kuin tästä erävoitostani olinkin, kuiski se kirjaviisas pääni sisällä, että menikö nyt ihan oikein. Minä siinä omassa kiukussani huusin sille pienelle pojalleni ja passitin hänet nurkkaan yksin katumaan. Itse sain mitä halusin, lapsi lopetti kielletyn asian, ja minä sain hetken henkäistä ja rauhoittua. Pieni poikani tuskin kuitenkaan hyötyi tästä tilanteesta millään tavalla. Säikähti vaan äidin huutoa, ja joutui yksin siihen eteisen nurkkaan istumaan ja häpeämään itseään ja toimintaansa. Poikani varmasti koki tulleensa hylätyksi siinä nurkassa istuessaan. Hetki ei ollut minuuttiakaan, mutta varmasti tuntui pitkältä pienen pojan mielestä.
Tuon tilanteen jälkeen olen monesti miettinyt omaa toimintaani. Miksi ne hermot tuossakin tilanteessa meni? Enkö olisi voinut vaan kieltää sen sadannenkolmannenkymmenennekuudennen kerran, keskeyttää sen keittiön siivouksen ja istua lapsi sylissäni sohvalle ja selittää jälleen, miksei. Ymmärrys noilla pienillä on jo niin valtaisi, vaikkei toiminta aina siltä vaikuttaisikaan. Miksi siinä arjessa välillä tuntuu, että ne omat tekemiset on niitä tärkeimpiä ja lapset saisi vaan pyöriä siinä mukana kiltisti, jos vaan käyttäytyvät niinkuin minä haluan. Jos ei, niin sittenkö jäähytetään?
Nythän juuri tein niin, kuin en olisi halunnut. Olin se, joka käytti valtaansa omille tarkoitusperilleen sopivaan asiaan. Passitin sen lapsen pois silmistä, kun en jaksanut enää kasvattaa. Pakko sanoa, että tuollaisista tilanteista sitä potee hirveää morkkista. Miksi se vaan on silloin veren kuohahtaessa niin vaikea ymmärtää näitä asioita ja asettua sivustaseuraajan rooliin? Mitä minä tekisin tässä toisin?
Tuon päivän jälkeen tutustuin enemmän jäähyttämiseen. (artikkelit täällä, täällä ja täällä) Erityisesti tuo viimeinen avasi omia silmiäni. Meillä ei enää jäähytetä. Nyt yritän vielä enemmän rauhoittua itse ensin ja selittää sitten sylissä istuvalle lapselle miksei. Se vaatii, ja varmasti tulee vaatimaan vielä monia äänen korottamisia, yhteen purtuja hampaita ja hiljaa mielessä lausuttuja kirouksia. Mutta mä toivon, että joka kerta ollaan lähempänä sitä hetkeä, kun lapset ymmärtävät vaan koko ajan enemmän, miksei. Ei me olla äitinä ja isänä mitään mielivaltaisesti omaa valtaansa käyttäviä diktaattoreja, vaan meidän pitäisi osata toimia arjessa ja kasvatuksessa niin, kuin meidän lasten kannalta olisi parasta. Ei niin, että meillä olisi helppoa. 
En lyttää jäähyä, jäähyttämistä tai sen käyttöä muissa kodeissa. Jokainen kasvattaa lapsensa niinkuin haluaa, enkä halua tai aio siihen puuttua. Kerron vain mitä itse aiheesta ajattelen. Se, että jäähy ei toimi meillä tai sitä ei haluta käyttää meidän lapsiin, ei se tarkoita etteikö se jossain tilanteessa voisi olla oikea keino tai hyvä tapa toiselle lapselle. Eli jos teillä jäähytetään, niin älä loukkaannu. Jätä vaikka kommenttiboksiin kommenttia miksi teillä on päädytty siihen ratkaisuun. Mielelläni kuulisin kasvatustarinoita myös muista tavoista.
Meistä kukaan tuskin on täydellinen kasvattaja ja varmaan jokainen haluaa tulla aina vaan paremmaksi. Tai ainakin itse toivon olevani paras äiti lapsilleni, ja toimia niin, että voin olla myös ylpeä itsestäni. Todeta joskus vuosien päästä lapsiani kehuvalle, että kyllä. Minä(me) kasvatin heistä noin hienoja ihmisiä. Heistä tuli noin empaattisia, ajattelevaisia, fiksuja ja ystävällisiä nuoria miehiä, koska minä jaksoin keskittyä siihen tärkeimpään työhöni. Koska minä jaksoin kasvattaa.