Meidän isot pojat aloittivat päivähoidon 2.5-vuotiaina. Silloin meistä tuntui, että poikien olisi hyvä päästä osaksi ryhmää ja mukaan päiväkotitoimintaan. Mun oma pää ei kestänyt enää kotonaoloa, eikä toisaalta kestänyt talouskaan. Päiväkodissa he olivat reilun vuoden, jääden viime helmikuussa kotihoitoon. Meidän lapset viihtyivät aina päiväkodissa. Heillä oli kavereita, hoitajat olivat mukavia ja päiväkodissa tehtiin kaikkea kivaa. Aamuisin jäätiin ilman isompia itkuja ja iltapäivisin lähdettiin innoissaan kotiin. Hoitopäiviä oli viikossa viisi ja ne olivat pituudeltaan 8.5 tuntia. Viikonloput menivät hetkessä ja illat olivat herkästi kiukuttelua. Mä toivoin ja haaveilin lyhyemmästä hoitoviikosta. Näin, kuinka lapset nauttivat satunnaisista arkivapaista kanssani kotona ja olisin niin toivonut niitä olevan useammin.
Kun saatiin tietää, että odotin Justusta, päätös isojen lasten kotiin jäämisestä oli selvä. Niin ihana ja kiva kuin päiväkoti olikin, en mä hetkeäkään ajatellut, että se olisi kotia parempi. Ajatus siitä, että isot lapset jatkaisi päiväkodissa, vaikka heillä olisi mahdollisuus olla vauvan ja minun kanssa kotona, tuntui musta kurjalta. En halunnut, että isot hetkeäkään ajattelisivat, että heidät halutaan vauvan tieltä pois. Koin, että heillä olisi yhtäläinen oikeus nauttia kotona olosta ja äidin huomiosta, kuin vauvallakin.
Jotain ryhmätoimintaa nelivuotias kuitenkin jo tarvitsee ja meidän lapsille se on ollut harrastusten lisäksi seurakunnan kerho. Kerho on kolme kertaa viikossa kolmen tunnin ajan ja siellä pojat oppivat ryhmässä toimimista, askartelevat, leikkivät, laulavat ja loruttelevat. Kerhon lisäksi käydään yhdessä perhekerhossa ja leikkitreffeillä. Muuten ollaan kotona. Ulkoillaan, siivotaan, leivotaan, leikitään, askarrellaan, piirretään..
Multa usein kysytään, että eikö mun mielestä lapset näin jää ilman laadukasta varhaiskasvatusta. Ei jää. En näe päiväkodin toimintaa mitenkään laadukkaampana kuin kotona annettava kasvatus, enkä koe että päiväkoti antaisi meidän lapsille mitään, mitä he eivät nyt kotona ja kerhossa voisi saada. Mä ajattelen meidän tilanteessa myös sen niinpäin, että kaikilla lapsilla pitäisi olla myös oikeus saada sitä varhaiskasvatusta tunnetasollakin mukana olevalta ihmiseltä, jos se vaan on mahdollista. Eli omalta vanhemmalta. Niin kivaa kuin päiväkodin toiminta onkin, ei se missään tilanteessa korvaa vanhemman seuraa. Vanhemman seura voittaa askartelun kuusinolla. Kun kotihoito meillä oli mahdollista, ei mun mielestä päivähoidolle ollut mitään tarvetta.
Jos isot olisi pienempiä, heitä olisi yksi, he olisivat haastavampia, vaikeampia, vilkkaampia, tai vauva ei nukkuisi, voisin olla erimieltä. Mutta tää on vaan jossittelua. Varmasti, jos en itse jaksaisi tätä meidän arkea, pitäisi miettiä muita vaihtoehtoja. Mutta mä jaksan. Mä nautin tästä. Mä rakastan meidän arkea ja sitä että kaikki kolme lasta ovat kotona. Kukaan heistä ei jää paitsi mistään vaan kaikki kolme ovat ihan samalla viivalla huomion, kasvatuksen ja hellyyden suhteen. Mun mielestä on ihana viettää aikaa mun lasten kanssa, eikä vielä ole tullut tilannetta, jolloin tuntuisi etten jaksa kasvattaa heitä kaikkia kotona.
No jääkö mun isot sitten paitsi sosiaalistumisesta? No ei jää siitäkään. Mä olen itse ollut kotihoidossa, perhepäivähoidossa ja seurakunnankerhossa. En ole käynyt eskaria, koska se ei silloin ollut pakollinen, enkä milloinkaan ole ollut päiväkodissa. Silti mulla on aina ollut kavereita, oon ollut reipas, joskin ujo lapsi. Ja olen hyvinkin sosiaalinen. Mä en usko, että päivähoito on ainoa asia joka sosiaalistaa lasta ja tekee hänestä sosiaalisen. Mä uskon, ettei mun lapset tarvitse 30 henkistä lapsiryhmää, jotta he oppivat toimimaan ryhmässä ja olemaan yksi muista. Koulu kyllä viimeistään kasvattaa siihen, joten ajattelen, että nelivuotias voi ihan huoletta olla vielä kotona. Siellä ei tarvitse huutaa saadakseen äänensä kuuluville, saa heti kertoa asiansa äidille, ja saa olla tärkein. Lapsiryhmässä lapsi on vain yksi lapsista. Kasvattaja toki useimmiten pitää lapsesta, mutta ei hänellä ole lapseen samaa tunnesidettä kuin vanhemmalla.
Lapsen sosiaalistumista ja sosiaalisuuden rakentumista voi tukea muillakin tavoilla kuin vain päiväkodilla
Kerhon koettiin olevan meidän lapsille parempi vaihtoehto. Ryhmäkoko on pienempi, kerhossa ei ole ihan pieniä lapsia ja ajallisesti siellä vietetään vain pieni osa päivää. Mä huomasin poikien päiväkotiuran aikana, kuinka päiväkoti väsytti heitä. Onhan se selvää, että koko päivä osana isoa ryhmää väsyttää kenet vaan, varsinkin pienen lapsen, jonka tunteiden säätely on vielä ihan eri tasolla kuin aikuisen.
Mä uskon myös, että kotihoidossa meidän lapsista kasvaa tunteiden säätelyltä ja käsittelyltä fiksumpia lapsia, kuin pelkän päiväkodin käyvänä. (Eli, en sano, että he ovat fiksumpia kuin muut, vaan että he ovat fiksumpia näin kuin niin että olisivat hoidossa) Kun mä olen kolmisin lasten kanssa, pystyn sanoittamaan heidän tunteensa siinä hetkessä kun ne koetaan. Olla heidän tukena kiukuissa ja raivossa. Sanoittaa heidän tunteita ja seurata mielialoja. Olla heidän turvana ja lohduttaa joka hetkessä. Päiväkodissa samanlainen omistautuminen yhden lapsen tunteille ei ole mahdollista.
Yksilöllisyyden tukeminen onnistuu meiltä helpommin kun lapset ovat kotona, kuin että olisivat päiväkodissa. Päiväkodissa kaikkia lapsia kohdellaan luonnollisestikin samalla tavalla. Kaikkia koskevat samat säännöt ja niiden noudattamattomuuteen reagoidaan samoin. Mä olen kuitenkin huomannut, että vaikka meillä on vain kaksi lasta joita nyt kasvatetaan jo täysillä, kasvatetaan heitä monesti ihan erilailla. Lapset eivät ole toistensa kopioita, vaan erilainen temperamentti vaatii usein myös erilaisen lähestymistavan riitatilanteissa. Jos meidän kaksi lasta ovat jo niin erilaisia ja vaativat jo niin erilaisen kasvatuksen, kuinka monta erilaista persoonaa yhteen ryhmään mahtuu? Isossa ryhmässä lapsen yksilöllisyyttä ei voida ottaa huomioon samoin kuin pienessä ryhmässä tai varsinkaan kotihoidossa.
Mä myös uskon, että vaikka päiväkodilla on paljon hyviäkin vaikutuksia lapseen, on se myös todella stressaava ympäristö lapsen olla pitkiä aikoja kerrallaan. On tutkittukin, kuinka päivähoito pitää pienten lasten stressitason jatkuvasti korkealla, koko päivän ajan. Samaa vaikutusta ei ole ollut kotihoidetuilla lapsilla. Varhaislapsuus on stressinsiedon kannalta tärkeä kehitysvaihe ja silloin määräytyy pitkälle kuinka stressiherkkä lapsi myöhemmin on. Ei siis ole se ja sama, kuinka stressaavaa hoito lapsen kannalta on.
Kun päiväkotia ja kotihoitoa pidettiin vaakakupeissa vierekkäin ja vertailtiin plussilla ja miinuksilla, me huomattiin ettei päiväkoti saanutkaan niitä plussia. Se on toki mahtava paikka, kun muuta vaihtoehtoa ei ole, mutta koska kotihoito oli mahdollista, ei mikään lyönytkään sitä. Ja edelleen ajattelen näin, kun kotihoitoa on meidän lasten kohdalla toteutettu jo puoli vuotta. Aika näyttää, aloittavatko isot päiväkodissa viisivuotiaina, vai vasta sitten kun aloittavat eskarin kahden vuoden päästä. Nyt heidän paikkansa ainakin on kotona mun ja vauvan kanssa.
Mä nautin ajasta mun lasten kanssa. En toki joka hetkestä, mutta jokainen päivä tähän saakka on ollut sellainen, että haluan jatkaa tätä. Aina ei ole helppoa ja kivaa, mutta jokainen päivä on ihana. Mä saan olla mukana mun lasten jokaisessa hetkessä, kuulla heidän oivallukset ja nähdä sen oppimisen. Mä haluan olla mun lasteni kanssa. Siksi me valittiin näin. (enkä sano ettet sä haluaisi olla lastesi kanssa, vaikka teitkin toisen valinnan. Mä kerron vaan kuinka mä haluan, joten valitsin näin 🙂 luetaanhan sanoja, eikä tulkita rivien välejä!)
Ja ei, se ei ole kilpailu kenen ratkaisu tai vaihtoehto on parempi kuin toisen. Se ei ole yksiselitteistä, mikä vaihtoehto sopii kenellekin parhaiten. Tämä on vaan tausta MEIDÄN VALINNAN takaa. En nosta itseäni jalustalle, en lyttää ketään toista. Kerron vaan, miksi me valittiin näin. Peace and love.