Mä oon tänään täytellyt poikien vauvakirjoja (juu, laiska minä..) ja samalla muistellut raskausaikaa, synnytystä ja poikien ensimmäisiä päiviä. Mun äiti on kirjoittanut mulle vauvakirjaa ja jo pitkään oon tiennyt, että aion kirjoittaa sellaista myös omille lapsilleni. Silloin kun kuulin kaksosista, yksi ekoista ajatuksista oli, että voi ei nyt mulla ei ole aikaa tehdä täydellistä vauvakirjaa esikoiselleni! Vauvoja tulee kerralla kaksi, joten eihän sitä aikaa nyt voi millään olla! No, onni onnettomuudessa, nyt pojat saa molemmat yhtä täydellisen epätäydelliset kirjat. Ei niitä esikoisen täyteen kirjoitettua ja kuvilla kuorrutettua sekä kuopuksen muutamalla sanalla ja kuvalla muistelua. Vauvakirjan valintaprosessi oli pitkä ja vaikea. Tiesin, että haluan hankkia kirjat jo raskausaikana, jotta ne olisi sitten heti valmiina täytettäväksi. Vertailin pitkään Muumia ja Mauri Kunnasta mutta päädyin lopulta Mauri Kunnakseen. Tykkäsin värikkäistä kuvista ja pitkään jatkuvasta kirjasta. Kirjassa kun on sivuja aina kouluikään asti. 
Pelkäsin jo, että oonko jo unohtanut kaikki tunteet ja ajatukset raskauden ja ekojen päivien ajalta. Mutta enpä ollut. Sieltä ne palutui mieleen, kun hetken katseli omaa äitiysneuvolakorttia ja selaili kuvia synnytyksestä. Mä sain mielestäni tosi hyvää seurantaa ja hoitoa Joensuun keskussairaalalla. Raskausviikolta 20 lähtien, mun raskautta seurattiin ainakin kuukauden välein. Tilanteen mukaan sitten useammin. Toukokuussa ultrauskertojen välillä oli vain viikko, muuten pyörittiin 4-2 viikon sykleissä. Koko raskausaikana törmäsin vain yhteen ikävään lääkäriin, muuten lääkärit ja kätilöt oli aivan ihania. Ultraukset tehtiin ajan kanssa, ja kotiin saatiin useimmiten 3D(?) kuvia. Joka kerta kysyttiin, mikä vointi, millaisia oireita, supisteleekö, väsyttääkö? Raskausviikolla 26 lääkäri kysyi suoraan, jaksanko töissä. Kerroin rehellisesti etten. Tai töissä kyllä, mutta puolen tunnin työmatkat ja kahdeksan tunnin työpäivä verottaa niin, että illalla kaadun sänkyyn puoli kuolleena ja pienikin rasitus aiheuttaa harjoitussupistuksia. Lääkäri vaan totesi, että yhdeksän tunnin työpäivä on liian pitkä tässä vaiheessa raskautta. Sairaslomalle. Sairaslomaa tuli kerralla kuukausi, ja lääkäri vielä totesi, että sairasloma jatkuu sitten vielä toisella kuukaudella seuraavalla kerralla. Kerralla kun ilmeisesti voi kirjoittaa maksimissaan yhden kuukauden. Mulle se sairasloma oli helpotus. Tai lähinnä se, että se oli kerralla niin pitkä. Jos olisin saanut viikon tai kaksi, olisi varmaan ollut vaikeampi asennoitua lepäämiseen. Tuntui hyvältä, että lääkärin kanssa oltiin molemmat sitä mieltä, että parempi pelata varman päälle. Raskaudenajan ultrat teki aina erikoislääkäri. Usein mukana oli myös erikoistuva lääkäri. Tuntui aina, että olen hyvissä käsissä. Lääkärijargon selitettiin useimmiten ymmärrettävästi, eikä epäselväksi jäänyt mikään, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kun synnytys sitten käynnistyi oli jälleen turvallinen ja valvottu olo. Kätilö selitti kaiken ymmärrettävästi ja selkeästi. Vastaili kysymyksiin ja sai mut rentoutumaan. Aina kelloa soitettaessa, tuli alle minuutissa paikalle. Synnytyksen ajan oli sellainen olo, että vaikka kätilö ei ollut paikalla, ei mua jätetty ihan yksin. Avautumisvaiheessa sain olla rauhassa, eikä ympärillä pörrännyt jatkuvasti joku. Ponnistusvaiheessa porukkaa olikin sitten enemmän, mutta se ei sitten ollutkaan ongelma, niinkuin olin kuvitellut. Salissa niitä ihmisiä ei huomannutkaan. Lastenlääkärit kökötti nurkassa räpeltäen puhelimiaan(?) ja toinen kätilö seisoi mun vasemmalla puolella ja tsemppasi. Synnytystä hoitava kätilö sitten päivitteli väliaikatietoja. Nyt näkyy hiukset, nyt pää. Seuraavalla syntyy! Kolmas kätilö tuli saliin jossain vaiheessa, sitä en edes huomannut. Ja synnytyslääkärit seisoskeli mun oikealla puolella. Tuntui, että olin tosi hyvissä käsissä. Jatkuvasti joku kysyi miltä tuntuu tai jaksanko. Tsemppasi ja kehui. En osannut pelätä mitään. En edes muistanut, että Rasmuksen synnyttyäkin vielä voidaan kiitää hätäsektioon. Mulla oli turvallinen olo. 
Kun pojat oli syntyneet kaikki oikeastaan muuttui. Synnytyslääkärit poistui heti, kätilöistäkin kaksi liukeni pikkuhiljaa paikalta. Lastenlääkärit tarkisti pojat, ja todettuaan heidät hyvävointisiksi, hekin poistuivat. Yhtäkkiä oltiin Henkan kanssa kahdestaan poikien kanssa. Yksi kätilö oli huoneessa, mutta hänkin kirjoitteli koneelle. Tuli vähän hölmö olo. Öö, saanko mä mennä vessaan? Voinko mä käydä suihkussa? Onko mulle puhtaita vaatteita? Eikös poikia pitäisi yrittää imettää? Imetystä yritettiin, mutta kätilön mukaan imuote oli niin heikko, että annetaan pullosta. Vessaan joo, mutta oottele eka vaatteita. Syö äkkiä, että saadaan sali tyhjäksi ja siivottua ennen seuraavaa synnyttäjää. On vähän ruuhkaa. Olo oli tosi hutera. Kello oli kymmenen aamulla. Olin viimeksi syönyt kahdeksalta illalla ja juonut joskus aamuyöllä. Hemoglobiini oli alle 100 enkä ollut nukkunut melkein kolmeenkymmeneen tuntiin. Silti hoipertelin yksin vessaan. Kätilö vaan kysyi jossain vaiheessa että pärjäänkö. No joo. Kai? LÄhdettiin vuodeosastolle. Mä kävelin (?!?) kun Henkka työnsi poikia ja kätilö sänkyä. Matka tuntui tosi pitkältä, vaikka eihän se oikeasti ole kuin parisataa metriä. Osastolla sitten onneksi sain käydä sängylle, tuntuikin siltä, etten olisi pysynyt tolpillani enää. Meidän huone oli vielä siivoomatta, joten odotettiin käytävällä. Kun saatiin huone, jäätiin neljästään. Mä olin ihan pihalla. Mitäs nyt? Ihailtiin vauvoja, otettiin ne varovasti syliin. Oltiin. Ei kukaan käynyt edes vihjaamassa, että nyt voisi kokeilla sitä imetystä. Välillä joku kätilö kävi neuvomassa vaipanvaihtoa tai tuomassa maitopulloja ja ohjeistamassa syöttöasentoa. Kysästiin onko maito noussut, mutta jätettiin aihe siihen. Ei puhettakaan pumppauksesta. Oltiin aikalailla omanonnemme nojassa. Kasperin iho todettiin harmaaksi ja hengitys katkeili, joten lääkäri siirsi KAsperin lastenteholle tarkkailuun. Tästä tultiin sanomaan meille vaan että ainiin, btw se b-vauva laitettiin tonne teholle, kun se ei hengittänyt kunnolla. Voitte käydä kattomassa sitä. Henkka kävi, ja lääkäri selitti tän olevan lähinnä varotoimi ja hyvin yleistä aikaisin syntyneillä. Vauvalla kaikki hyvin, mutta laitettiin nenämahaletku kuitenkin. Jälkeenpäin ajateltuna, oli ehkä hyvä että KAsper oli osastolla yön. Kaksi vauvaa heti alkuun olisi saattanut olla aika shokki. Tuli ilta, ja mä olin ihan poikki. En ollut nukkunut kahteen vuorokauteen yhtään. Ei kuitenkaan puhettakaan, että kätilöt olisi ehdottaneet ottavansa Rasmuksen huoneeseensa, jotta mä saisin nukkua. Vauva oli mun kanssa, ja siltä käytiin kolmen tunnin välein mittaamassa sokereita. Eli jos vauva ei pitänyt hereillä labratädit piti. Ja niin piti sitten vauvakin. Rasmus nukkui maksimissaan parin tunnin pätkiä mun vieressä. Mä en sitäkään, kun koko ajan piti tarkistaa että se henkitti. Aamulla oksetti ja pyörrytti. En ollut muistanut juoda, enkä oikein syödäkään. Koko ajan piti joko syöttää vauvoja tai vaihtaa vaippaa. Tai sitten ihan vaan kertoa kätilöille synnytyksestä ja miltä tuntui saada kaksoset. Aamulla yritin nukkua, mutta kätilö päätti, että silloin yritetään imetystä Rasmuksen kanssa. Yritettiin ja kokeiltiin. Rasmus imi tunnin, mutta vaa’an mukaan ei saanut mitään mahaansa. Päivät meni vauhdilla, enkä aina edes meinannut ehtiä hakea ruokatarjotinta. Pakko myöntää, että koko sairaalassaoloaika on aika sumussa mulla. Päivät ja yöt menee sekasin, enkä muista minä öinä Henkka oli siellä ja minä ei. Ja olinko molempien vauvojen kanssa yksin siellä. En kai? Maidon pumppauksesta mulle alettiin puhua vasta neljäntenä päivänä, ja imetyksestä joskus niihin aikoihin myös. Ennen sitä oltiin vaan annettu maitopullot käteen. Olin ihan unohtanut koko imetyksen. Ravasin koko ajan kahden osaston välillä, enkä nukkunut oikeastaan yhtään. Sen yhden huono-oloisen aamun jälkeen söin ja join väkisin. Mielialat heitteli. Itketti ja harmitti. Miksei tää olekaan niin kivaa ja ihanaa kuin luulin. Vauvat oli ihania. Ne oli niin kilttejä ja suloisia. Mutta olisin jo niin halunnut kotiin, että olisin saanut olla kolme tuntia rauhassa ja vaan nukkua. Sairaalassa JOTAIN piti aina tehdä. Silti tuntuu, että oltiin enimmäkseen huoneessa keskenämme. Pakko sanoa, että oli aika shokkialoitus vauva-arkeen. Jälkikäteen ajateltuna, olisi pitänyt vaatia unta sinä ekana yönä. Rasmus söi kuitenkin pullosta, joten yöhoito olisi sujunut hyvin. Olisi pitänyt vaatia imetysapua, joka kerta, eikä vaan tyytyä pulloon. Olisi pitänyt vaatia käsipumppu heti ekana päivänä. Olisi pitänyt hyväksyä se, etten voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Turha potea huonoa omaatuntoa siitä. Olisi pitänyt tajuta hoitaa oma fyysinen kunto ensin kuntoon, ennen kun lähtee lenkkeilemään osastojen välillä. Olisi pitänyt ja olisi pitänyt. Mutta mistä noita tietää, kun vielä on ihan pihalla synnytyksestäkin. Saati sitten niistä vauvoista. Pakko myöntää, että vaikka synnytys ja raskaudenaikainen hoito sairaalalla oli ihan huippua, oli vuodeosastolla tuki ihan olematonta. Kuitenkin kysessä oli ensisynnyttäjä ja vielä kaksosille.. Me päästiin kotiin viiden sairaalapäivän jälkeen, ja hyvä niin. En olisi ehkä enää kestänyt sitä sairaalaelämää. Kotona kaikki oli toisin. Haettiin heti kaupasta se pumppu, lepäiltiin sohvalla, vauvat tuhisi laatikossaan ja mulla oli shakeri täynnä mehua. Syötettiin pojat ja käytiin päiväunille. Eikä kukaan häirinnyt kolmeen tuntiin.
Meidän oma arki alkoi.