Parisuhteesta on toivottu postausta niin moneen otteeseen, että taitaa olla jo korkea aika puhua välillä meistä aikuisista, eikä aina pojista ja heidän touhuistaan.

Kesän tuleva hääpäivä päätettiin melkein tarkalleen vuosi sitten. Moni saattaa ihmetellä miksi nyt. Miksei ennen yhteistä asuntoa, tai viimeistään ennen yhteisiä lapsia. Miksi vasta nyt, kun kaikki muu kuitenkin jo sitoo niin vahvasti yhteen. Mä en oikeastaan itse kysyisi edes, että miksi nyt. Vaan toteaisin, erityisesti juuri nyt.

 Mä en ole ollut koskaan erityisesti häistä unelmoivaa tyyppiä. Mulla ei ole oikein vieläkään tiedossa sitä unelmieni pukua, ja häitä suunnitellaan edelleen rennolla kädellä. Ainakaan vielä, en vaan osaa niistä stressata. Aina ajattelin, että haluan sen oman ihanan kodin ja ainakin yhden lapsen ennen häitä. Erityisesti kun tiedossa oli ettei se lapsi välttämättä tule helposti, ei naimisiin meno ollut ensimmäisenä tulevaisuuden haaveiden listalla.

Tuntuu hurjalta ajatella, että tänä vuonna, jopa puolen vuoden päästä, mä olen vaimo! Jo vuosia olen tiennyt, että tämä mies on se elämäni mies. Tämän miehen kanssa haluan kokea kaikki ne ihanat ja kamalat hetket, joita elämäni tulee eteeni tuomaan. Tämä mies on elämäni rakkaus ja parhain ystäväni. Kaiken lisäksi tämä mies on ihanien lasteni isä. Tämä mies on kuunnellut jokaisen huoleni, pyyhkinyt pois kaikki kyyneleeni, suudellut hymyn huulilleni ja jakanut nauraen kaikki iloni. Tämä mies kunnioittaa, ymmärtää, rakastaa ja haluaa minua. Tämä mies on vastaparini. Kuin tehty minua varten.

Joka puolella samanikäisten lasten vanhempien keskuudessa on käynnissä kunnon erobuumi. Tuntuu, että olipa suhde miten kestävä ja hyvä tahansa ennen vauvaa, se kaatuu johonkin vauvavuoden aikana, ja ajaa kaksi ihmistä erilleen. Mä en lähde ruotimaan syitä mitkä siihen ajaa, mikä saa kaksi pienen lapsen vanhempaa eromaan ja miten hyvä ja onnellinen parisuhde kaatuu vuodessa. Sanon vaan, että jokainen parisuhde vaatii työtä. Erityisesti vauvavuoden aikana ja jälkeen. Ei elämä ole aina vaan rakkauden ilotulitusta, tulee myös niitä alamäkiä. Silloin vaaditaan tahtoa. Tahtoa olla me kaksi myös niiden kakkavaippojen, unettomien öiden ja huutavien lasten keskellä.

Mekin ollaan vauvavuoden aikana koettu monta vastoinkäymistä, monta riitaa ja alamäkeä. On vihattu, kirottu ja huudettu. Ärsytetty, kiukuteltu ja tiuskittu. Silti rakastetaan ja tahdotaan yhä enemmän. Meillä on nyt kaksi syytä enemmän saada parisuhteemme kestämään. Meidän kohdalla vauvavuosi ei ajanut meitä erilleen. Se hitsasi meidät yhteen entistä tiiviimmin ja sai meidän haluamaan sen vihonviimeisen sinetin suhteellemme. Vaikka tahdon-sanat ja nimet paperissa ei muuttaisikaan meissä ja meidän suhteessa mitään, on sillä muuten suuri merkitys. Se tekee meistä, isästä ja äidistä, miehen ja vaimon. Me ollaan me, niin juridisesti kuin yhteiskunnallisestikin. Vaikkei meistä kumpikaan ole erityisen uskonnollinen, on papin amen silti molemmille iso juttu. Se on jotain mikä on ikuista. JOtain, jonka vuoksi tahdotaan vielä lujemmin. Jotain, jonka eteen tehdään vielä enemmän työtä. “Ikuisesti” lukee meidän kihlasormusten takana. Se oli lupaus silloin neljä vuotta sitten, kesällä se lupaus saa rinnalleen vihkisormuksen sinetiksi siitä, että tässä ollaan. Yhä edelleen, aina ja ikuisesti. Kunnes kuolema meidät erottaa.

Miusta tulee vaimo 177 päivän päästä! Iiiks! 😀