Tänään on sen viimeinen päivä. Mun kotiäitiaikakauden nimittäin. Vähän haikein mielin, mutta enimmäkseen kuitenkin uutta odottaen ja intoa puhkuen starttaan ja startataan ensi viikolla ihan uuteen arkeen.

Monen monta kokemusta ja hetkeä rikkaampana, joista yhtäkään en varmasti vaihtaisi pois. Vaikka joinain hetkinä saatoinkin kirota nuo muruseni ainkin mielessäni jonnekin alimpaan manalaan. Melkein kaksijapuolivuotta. Pitkä aika, mutta silti tuntuu kuin se olisi mennyt hetkessä!

Olen valtavan onnellinen ja tiedän olevani etuoikeutettu, kun näin pitkään sain olla kotona lasteni kanssa. Taloustilanne onneksi jousti sen verran, että ruoka tuli pöytään vaikka toinen meistä tekikin työpäivän kotona. Sain nähdä molempien poikieni ensimmäiset kaksi vuotta lähietäisyydeltä, puhaltaa pois kivun joka kolhusta, suudella pois poskille valuneet kyyneleet ja halata pois pahan mielen. Sain nähdä kaikki ne uudet taidot, kuulla kaikki uudet tiedot ja kokea jokaisen uuden ihmetyksen aiheen. Korvaamattomia hetkiä jokainen, jotka on nyt tallennettu paitsi vauvakirjojen sivuille, myös tänne blogiin tekstin ja instaan kuvien muodossa. Ennen kaikkea, jokainen noista hetkistä on tallennettu pysyvästi sydämeeni.

Tämä aika oli ihanaa, kamalaa, itkun ja naurun täyteistä, kommelluksia, muutoksia ja rakkautta täynnä. Näistä pienistä hetkistä syntyi meidän poikien varhaislapsuus ja olen ikionnellinen, että sain kokea sen näin pitkään näin läheltä.

Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan, ja jo jonkin aikaa olen paitsi tiennyt, myös huomannut itsestäni ja lapsistani, ettei tämä järjestely toimi enää kauaa. Meidän supervauhdikkaat pojat kaipaavat paljon enemmän virikkeitä, kuin voin heille kotona tarjota. He tarvitsevat ympärilleen lisää vertaisia, pääsevät näkemään muitakin tapoja kuin kodin tavan toimia, ja ennen kaikkea pääsevät mukaan paljon monimuotoisempaan ohjelmaan, kuin mitä tällä hetkellä itse heille voin tarjota. Myös itse, niin äitinä kuin työntekijänäkin, kaipaan haasteita, sisältöä ja motivaatiota päivään. Niin paljon kuin poikiamme ja heidä kanssaan olemista rakastankin, on minun päästävä upottamaan käteni muuhunkin kuin sormiväreihin ja muovailuvahaan.

Mä en ole se vuosia kotona lasten kanssa touhuava äiti, joka vielä ennen lapsia luulin olevani. Tuntuu etten ole riittävä vain äitinä. Ja se on ihan ok. TUntuu hyvältä sanoa se ääneen ja myöntää, “ei musta ole enää vain kotiäidiksi.”. Niin tärkeä työ kuin se onkin, tarvitaan me kaikki nyt jotain uutta.

Jotain uutta alkoi pojilla maanantaina. Ensin vietettiin kolme tuntia päiväkodilla yhdessä. Syötiin ja lähdettiin. Tiistaina mentiin päiväkotiin yhdessä, mutta parin tunnin jälkeen mä lähdin ja tulin välipalan jälkeen hakemaan pojat kotiin. Helpottavaa oli kuulla, että pojat olivat valloittaneet niin hoitopaikan lapset kuin hoitajatkin ja vain toiselta oli päässyt pieni itku äidin lähdettyä. Vaikka tiesinhän mä, että lapseni ovat maailman ihanimmat, oli ihana huomata, että myös muut näkevät heidät niin. Kovasti helpotti myös omaa mieltä, kun huomasin ettei tosiaan tehty ratkaisua itsekkäistä syistä vain. POjatkin selvästi kaipasivat jo uusia tuulia. Keskiviikkona koitti ensimmäinen kokonainen (tai 6,5 tuntinen) yksinolo hoitopäivä. Aamupalalle jäi äidille vilkuttavat vähän hämmentyneet pojat, ja välipalalta heitä hakiessa, oli mulla vastassa kaksi hymysuuta. Alku ei olisi oikein tän paremmin voinut mennä. Tiedän, että vielä voi tulla takapakkia, mutta ainakin tämä startti oli oikein sujuva!

Beatrix-reppu saatu. miniones.fi

Jotain uutta alkaa mulla taas ensi maanantaina. Pitkän tauon jälkeen mä palaan töihin. Tuntuu vähän uskomattomalta itsekin sanoa tuo, sillä ajatuksenahan oli viimeistellä gradu tämän syksyn ja ensi kevään aikana. No, se lykkääntyy, ainakin puolella vuodella. Sillä en vaan voinut sanoa vakipaikalle ja kuukausipalkalle ei. Nyt käännetään tämä kivi ja katsotaan mitä tulevaisuus sen kautta tuo tullessaan! Työstä en sen tarkemmin kerro. Luulen, että työ ainakin sopii minulle ja tulen siinä viihtymään. Toivottavasti myös etenemään urallani! Mutta aika näyttää.

No entä blogi, on varmaan se kysymys seuraavaksi monien huulilla. Ei se ainakaan mihinkään katoa. Se on varmaa, en varmasti osaisi olla ilman kirjoittamista, vaikka yli viikon someloma ihan superhyvää tekikin! Ehkä jatkossakin otan näitä breikkeja, sillä nyt tuntuu että runosuosi sykkii ihan toisellalailla kuin ennen lomaa! Postaustahti varmasti laskee, enkä voi luvata kuin sen yhden postauksen viikkoon, ainakin alkuun. Ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Toivottavasti kuitenkin pysytte messissä mukana kaikesta huolimatta! 🙂 Instagramissa ja Snapchatissa (heti kun vaan alan handlata sen!) löydytään nimimerkillä  nellienoor ja kannattaakin kurkkia niihin jos blogi on hiljaa! Sinne varmasti tipahtelee jotain päivittäin.

Mutta nyt, oikein mukavaa viikonloppua kaikille! Palaillaan ensi viikolla!