Tulevaisuudensuunnitelmat
Yksi iso vaihe elämästä on nyt takanapäin. Vauvavuosi nimittäin. Taaksepäin miettiessä, aika meni ihan hirveän nopeasti! Pakko sanoa, että meillä oli ihana vuosi! Raskausaikana moni pelotteli, että vauvavuoden jälkeen ei muistaisi menneestä ajasta mitään ja olisi vain helpottunut kun se on takana päin. Meillä se ei nyt ihan niin mennyt. Muistan vieläkin hyvin viime kesän, kun lomailtiin koko perhe kaksi kuukautta ja opeteltiin uutta ihmeellistä yhteistä elämää. Ensimmäinen puolivuotta meni mun mielestä helposti. Pojat söivät ja nukkuivat hyvin. Riittämättömyyden tunne oli totta kai aina läsnä, kun ei heitä oikein pystynyt samaan aikaan pitämään sylissä. Toisaalta piti myös opettaa lapsia siihenkin, ettei aina ja koko ajan edes voi olla sylissä.
Nyt tuntuu, että tehtiin vauvavuotena iso työ, jonka hedelmiä nyt sitten keräillään. Pojat ovat valtavan omatoimisia! Kumpikin syö jo itse, puuroa lukuun ottamatta. Senkin syöminen ehkä onnistuisi, mutta jotenkin haluan pitää sen syöttämisestä kynsin ja hampain kiinni! Mun pienet vauvat. Ei ne vielä ole niin isoja, että voisivat syödä kaiken itse.
Yöt ja nukkumaankäyminen on tällä hetkellä ihanan helppoa! Korvakierteen aikaiset katkonaiset yöt ovat muisto vain, ja nyt pojat käyvät itse nukkumaan saatuaan nunnun kainaloon, tutin suuhun ja kuunneltuaan lyhyen iltasadun. Viime aikoina ei ole tarvinnut käydä edes rauhoittelemassa. Kahdeksalta, poikien käydessä nukkumaan alkaa meidän yhteinen parisuhdeaika. Yöt nukutaan. Kokonaan. Joskus toinen saattaa aamuyöstä herätä ja jos tutti tai nunnu ei löydy omatoimisesti huudellaan (lue. Karjutaan) äiti tai isi apuun. Uni jatkuu sitten uudelleen aamuun asti.
Pojat leikkivät valtavan hyvin keskenään. Vielä tarvitaan paljon erätuomaria, sillä toisen kädessä oleva lelu on usein se paras. Mutta muuten leikit sujuvat hyvin. Pojilla tuntuu olevan jokin yhteys, sillä yhtäkkiä kumpikin saattaa revetä nauramaan, eikä kunnon syytä löydy millään. Saattaa kulua pitkiäkin aikoja, kun pojat leikkivät keskenään leikkihuoneessa tai ravaavat käytävää edestakaisin toisiaan jahdaten. Nykyään kotona ehtii jo hyvin tehdä kotitöitä ja siivoilla poikien leikkiessä. Tässä mielessä voisin sanoa, että kaksi samanikäistä lasta helpottaa arkea ihan valtavasti! Aina on leikkikaveri.
Mutta sitten se tulevaisuus. Tulevaahan ei koskaan voi tietää täysin. Voi kuitenkin suunnitella ja pohtia, vedellä jotain suuntaviivoja. Mä en ole yhtään hetkessä eläjä, vaan tarvitsen jonkinlaisen toimintasuunnitelman. Muuten tulee kauhea stressi ja paniikki. Miltä meidän tulevaisuus sitten mun toimintasuunnitelmassa näyttää?
Koulu:
Mulla on vielä yhteiskuntatieteiden maisterin opinnot kesken. Käytännössä opinnoista puuttuu enää pari kurssia ja gradu. Toisaalta taidan olla vähän ikuinen opiskelija, joten todennäköisesti opinnot täydentyvät vielä muillakin kursseilla, kuin noilla muutamilla. Muista kursseista kasvatus- ja oikeustieteet sekä psykologia ovat niitä, joita varmaan tulee extrana tehtyä parin vuoden sisään. Maisterin paperit ovat kuitenkin tavoitteena syksylle 2015. Se yarkoittaakin sitä, että hoitovapaan aikana mun pitäisi pyöräyttää yksi pieni gradu. Muita kursseja olen tehnyt jo tässä kevään ja kesän aikana pikkuhiljaa, joten gradu on se, johon sitten syksyn tullessa pitäis paneutua. Aihetta mulla ei siihen vielä ole, mutta luulempa, että jotain aikuissosiaalityöhön liittyvää se tulee olemaan.
Työt:
Töitä mulla on jäljellä enää pari viikkoa. Sitten koittaa opiskelevan kotiäidin arki. Tämän pari kuukautta Henkka on ollut lasten kanssa kotona, joten poikia ei ole onneksi tarvinnut laittaa hoitoon. Millään en olisi raaskinut kahta puhumatonta ja kävelemätöntä työntää 10kuisina päiväkotiin. Silloin töihin meno olisi jäänyt, jos Henkka ei olisi pystynyt jäämään kotiin. Kotiinjäänti onneksi kävi myös Henkan työnantajalle, sillä koen tämän pari kuukautisen roolien vaihdoksen tehneen tosi hyvää meille! Kumpikin on nyt nähnyt sen toisen arjen. Kotona olo ei ole pelkkää lomailua, vaan rinnastettavissa täysin työhön. Toisaalta taas töihinkään ei mennä lomailemaan tai rentoutumaan, ja töistä palattua kaipaa sen pienen hetken ihan rauhassa, ennen lastenhoitoon paneutumista. Toista osaa nyt arvostaa ihan toisella tavalla. Tuntuu, että vanhempina olemme myös nyt paljon tasa-arvoisempia. Helpottaa hirveästi, kun isi ja äiti ovat pojille kumpikin yhtä tärkeitä. Se ei mene niin, että vain äiti kelpaa lohduttamaan tai vain isille kiukutellaan. Pojille syntyy läheinen suhde KUMPAANKIN vanhempaan, mikä on mun mielestä ihan valtava rikkaus. Oon iloinen, että tämä järjestely onnistui näin hyvin ja helposti!
Vaikka töitä olisikin ollut vielä tarjolla pariksi vuodeksi eteenpäin, on mun paikkani nyt kotona. Töitä ehtii tehdä myöhemminkin, mutta pojat on vain hetken noin pieniä. Toisaalta haluan myös saada opintoni valmiiksi ja päästä uusien haasteiden pariin!
Parisuhde:
Valehtelisin, jos sanoisin ettei vauva-arki ole vaikuttanut mitenkään parisuhteeseen. Enemmän aiheesta voi lukea täältä! Yhteinen aika on todella vähissä, mutta toisaalta olemme tiekemmin toisissamme kiinni nyt kuin ennen lapsia. Luottamus ja kunnioitus toista kohtaan vaan kasvavat päivittäin. Vaikka se on kuinka klisee, että lapsi täydentää parisuhteen, niin juuri niin siinä on käynyt. Kaiken lisäksi me saimme noita aarteita kaksi.
Ennen lapsia naimisiinmenokin tuntui kaukaiselta. Eihän voinut tietää onnistuisiko raskautuminen itsestään, vai tarvittaisiinko pitkiä ja kalliita hedelmöityshoitoja. Tuntui, että rahan laittaminen häihin olisi ihan hölmöä. Mielummin laitettaisiin se siihen, että mahdollistettaisiin perhe meille. 10 000 häihin tai lapseen, sai vaakakupin helposti kääntymään lapsen puolelle. Nyt onkin eri ääni kellossa. Vaikka naimisiinmeno ei mielestäni muutakaan parisuhdetta oikeastaan mitenkään, helpottaa se ainakin arkea juridisella puolella. Naimisiin meno ja häät, eivät mielestäni myöskään korjaa ennestään huonoa suhdetta, mutta se voi olla sinetti hyvälle, toimivalle ja tasapainoiselle parisuhteelle. Häät saattaisivat olla ajankohtaiset parin vuoden sisään.
Perhe:
Kun kaksi erilaisista perheistä tulevaa saa yhteisen lapsen, saatetaan kasvatuksen suhteen olla hyvinkin eri linjoilla. Meillä kasvatus ei oikeastaan koskaan ole ollut riitoja aiheuttava aihe. Mulla on usein ne voimakkaat ja vahvat mielipiteet, jotka Henkka joko jakaa tai ei. Jos ei, niin sitten keskustellaan ja mietitään se yhteinen linja. Tärkeintä mun mielestä on kuitenkin se, että vanhemmilla on sama linja. Siitä ei tule mitään, jos toinen on se kurinpitäjä ja toinen lepsuilee. Isoilta törmäyskursseilta on onneksi vältytty ja kaikki on saatu sovittua puhumalla. Aina toinen sitten joustaa omista periaatteistaan, jotta saadaan se sama linja.
Paljon on kyselty myös kolmannen lapsen perään. Lapsia ei tietenkään tehdä tuosta noin vaan, ja niitä voi tulla suunnittelematta, mutta jos meidän suunnitelmat menee niin kuin on ajateltu, ei meille kolmatta ole tulossa ihan lähivuosina. Joskus ehkä, mä haluaisin vielä kolmannenkin ja mun mielestä meidän perheeseen mahtuisi vielä yksi pikkusisko tai –veli. Toisaalta toivoisin kolmatta vielä vähän itsekkäistäkin syistä. Mun mielestä olisi ihana kokea se ”normaali” raskaus. Voihan olla, ettei se yhdestäkään sen normaalimpi olisi kuin kahdesta ja riskit voisi olla ihan samat kuin monikkoraskaudessakin. Siltikin ”tavallinen” raskaus olisi ihana kokea vielä joskus. Niin ja se tavallinen vauva-aika. Henkka ei kuitenkaan ole varma haluaako enää kolmatta, onhan meille kuitenkin suotu jo tällainen lottovoitto. Kaksi ihanaa tervettä lasta