Nimittäin kokoaikaisen kotiäitiyden. Havahduin viime viikolla siihen, että elettiin toisiksi viimeistä viikkoa, jonka viettäisin lasten kanssa nelisin kotona. Siis luultavasti ikinä viimeisiä päiviä, kun kaikki lapset olisivat kotihoidossa ja arki pyörisi ihan vaan niin, kuin itse halutaan. Kesäkuu on mennyt jotenkin tosi äkkiä, meillä on ollut vaikka mitä touhua ja myönnettäköön, että itse olen laittanut kaikki paukut täysillä omaan projektiini, enkä ole tullut ajatelleeksi, että muutoksen tuulet ovat ihan lähellä jo.
Mikään superiso muutos ei onneksi tule olemaan, sillä tulenhan olemaan onneksi kotiäiti vielä jonkin aikaa. Mutta täysipäiväiseksi sitä en kyllä enää osaa sanoa, sillä onhan kaksi kolmesta lapsestani kolmena päivänä viikossa muualla hoidossa. Välillä mietin, että olisiko sittenkin pitänyt jatkaa tätä viime vuoden järjestelyä vielä puoli vuotta ja hoitaa kaikki lapset kotona niin kauan kuin se olisi mahdollista. Mutta tiedostan, että se osa joka minusta noin ajattelee, on se joka haluaisi pitää arjen helppoudesta ja yhteisistä hetkistä kynsin hampain kiinni. Iso osa minusta tietää, että tämä ratkaisu on kuitenkin meille kaikille se parhain. Ennen kaikkea, ratkaisu on tehty lasten parasta ajatellen.
Päiväkotiin isot pojat palaavat heti elokuun alussa. Parin päivän päästä alkaa isin loma, eikä sen jälkeen olekaan enää yhtään viikkoa, että oltaisiin lasten kanssa keskenään vaan kotona. Toki kotipäiviäkin tulee, onneksi, sillä millään en vielä raaskisi lapsia laittaa kokopäivähoitoon. Vaikka päiväkotimaailma onkin tuttu, jännittää se luonnollisesti hieman. Miten lapset pääsevät mukaan uuteen ryhmään. Löytyykö kavereita, sujuuko kemiat aikuisten kanssa ja onko päiväkoti yhtä ihana kuin edellinen.
Mä jaksan uskoa, että meidän tyypit hanskaavat kyllä tämän homman ja päiväkotipäivät tulevat olemaan heille huippuja, toki väsyttäviä verrattuna totuttuun. Meidän onneksemme, lapset pääsivät juuri siihen päiväkotiin jota toivottiinkin. Se on uudehko päiväkoti, joka on rakennettu vain ollakseen päiväkoti. Se on logistisesti ihan mahtavalla paikalla ja sieltä löytyy myös pienten ryhmät, joten Justuskin toivottavasti pääsee sitten samaan päiväkotiin.
Vielä on tosi auki kaikki käytännön kuviot. Viimeksi oli selvää, että pojat olivat samassa ryhmässä, mutta eri pienryhmissä. Nyt tiedetään, että toivotaan heille ehdottomasti eri pienryhmiä, mutta ehkä myös eri ryhmiä. Tämä on päätös, joka luultavasti tehdään jo tämän vuoden aikana, mutta viimeistään ennen eskarivuotta. Nyt mulla on tunne, että niin hankalaa kuin tulevaisuus eri luokilla meille vanhemmille olisi, kiitos vanhempainillat ja muut tapahtumat, niin veikkaan eri luokkien olevan molemmille lapsille hyväksi. Tällä hetkellä heillä on niin voimakas yhteinen identiteetti, että kumpikin kaipaa ensisijaisesti tukea yksilöllisyyden ja oman identiteetin rakentamiseen. Mutta nämä ovat varmasti juttuja, jotka tulevat ratkeamaan myöhemmin, aluksi on varmasti vaan kiva, että veli on uudessa tilanteessa tukena ja turvana. Mutta kovasti mua kiinnostaisi tietää, miten muissa kaksosperheissa ryhmäjaot on toteutettu. Paitsi päiväkodissa, myös koulussa.
Mun olo on tosi haikea. Vaikka välillä olenkin vihannut kotiäitiyttä ja varsinkin sitä, että päätin hoitaa kaikki lapset kotona, on tämä kuitenkin ollut ihana tilaisuus ja olen niin iloinen, että tämä ratkaisu puolitoista vuotta sitten tehtiin. Mä en koskaan saa enää olla noin paljon lasteni kanssa, ja samalla kuin olen tosi iloinen että olen saanut kokea tämän, mua surettaa ymmärtää tää asia. Jatkossa joku muu näkee mun lasta päivisin tosi monta tuntia, kuulee hänen ilot ja surut ja puhaltaa pois harmit. Toisaalta, saadaankin paljon, onhan varhaiskasvatuksen kanssa jaettu kasvatusvastuu kuitenkin ihan tosi hieno juttu.
Olen tosi iloinen, että saan pitää vielä tuon pienimmän kotona kanssani ihan kokonaan. Päästään ihan uuden tilanteen äärellekin, kun tullaan olemaan niin paljon kaksin. Tiedän, että tulen moneen otteeseen olemaan vielä ihan ihmeissäni, mitä teen sillä kaikella ylimääräisellä ajalla. Miten outoa tulee aluksi olemaan hoitaa vain yhtä lasta ja vastata hänen tarpeisiinsa. Mä toivon, että mulla tulee olemaan enemmän aikaa itselleni ja blogille, mutta myös lapsille. Kun kaikkien kolmen kanssa on yhdessä yksin, on heistä jokaisen välillä jouduttava jakamaan ja odottamaan. Toivon, että kun hoitopäivinä pystyn keskittyä vain Justukseen enemmän, voin sitten ei-hoitopäivinä ottaa paremmin aikaa vain Rasmuksen ja Kasperin kanssa.
Kotiäitiys on ollut ja tulee varmasti olemaankin ihanaa. Onneksi sitä on vielä jäljellä. Mutta pieni suruitku pitää kyllä itkeä tämänkin aikakauden lopulle. Milloin ihmeessä mun pienet ovatkaan kasvaneet noin isoiksi? ❤