Sun arkesi on sun lapsesi lapsuus. Tää lause, jota ainakin itse yritän muistutella itselleni vähän väliä. Erityisesti silloin kun ärsyttää ja kiukuttaa lapset. Sellaisina hetkinä, kun itse haluaisi vaan somettaa, katsella Netflixiä tai olla vaan. Sen sijaan, että kokkailee lounasta, muovailee lasten kanssa tai lähtee lähipuistoon vesisateessa.

Mä en oikein ole sellainen leikkijä äiti. En oikein osaa alkaa leikkiä lasten kanssa, se on paljon enemmän isin hommia meillä. Mä osaan kyllä rakennella legoilla ja tehdä junaradan, mutta kun pitäisi alkaa leikkiä, en vaan millään viitsisi. Onnekseni meillä on isoilla hyvät leikkikaverit toisistaan, joten harvoin mun seuraa ihan kamalasti kaivataankaan. Oon kuitenkin usein miettinyt, että pitäisiköhän mun yrittää leikkiä vähän enemmän. Tai olenhan mä joskus yrittänyt, mutta sitten menee vaan omat hermot kun lapset ei leiki oikein, tai ainakaan niinkuin mä haluisin. Mutta ehkä silti voisi yrittää vähän enemmän, ja leikkiä mukana siinä lasten leikissä. 

Mutta mä olen tainnut vuosien varrella oppia armollisemmaksi itselleni. Eihän mun tarvitse olla se leikkijä. Mä voin olla muutakin, ilman että lasten arki tästä nyt kovin paljon huonommaksi menee. Mun kanssa voi olla kivempi tehdä sitten muita asioita kuin leikkiä. Voi muovailla, piirtää ja tehdä ruokaa. Tykkään leipoa lasten kanssa, siivota, lukea, tehdä temppuratoja. Taidan olla jotenkin paljon enemmän sellainen arkisten toimien äiti, kuin mikään superleikittäjä. Arjessa mulle tärkeintä on ne pienet hetket. Halaukset, sohvannurkassa sylikkäin kyhjöttäminen, autossa käydyt keskustelut ja yhdessä nauraminen. Ne asiat, jotka myös usein kiireessä unohtuu. Hitaat aamut ja rauhalliset lähdöt ovat varmasti tän kotiäitiyden parasta antia. Ihan valtavasti nautin myös niistä hetkistä, kun lasten kanssa ajellaan nelisin jonnekin. Laitan aina radion kiinni ja juttelen lasten kanssa. Heiltä tulee ihan mahtavia juttuja, kun mikään muu ei häiritse mielikuvituksen pyörteitä.

Lasten haalarit Reima, Äidin takki Ahkka (saatu Ellokselta)

Kuormittavinta arjessa on varmasti väsymys ja sen aiheuttama kireys. Mä olen ihan kamalan kiukkuinen ja äreä jos unet ovat jääneet vähiin. Vaikka meidän vauva hyvä nukkuja onkin, on hänelläkin kausia jolloin oma yöni on nukuttu pätkissä. Väsymyksen myötä mä alan myös tosi herkästi huutaa isoille pojille. Väsymys tuntuu vievän multa ihan täysin ne varapäreet ja kun kilahdan niin kilahdan sitten kunnolla. Järki tietysti sanoo, ettei tuo huutaminen auta yhtään mitään, itselle tulee ihan totaalisen surkea olo ja lapsille varmasti vielä enemmän. Jotenkin niitä omia hermoja pitäisi vaan saada karaistua, ettei ihan jokainen uhmakiukku ja kiusanteko saisi pinnaa palamaan. Mutta kyllä mä vaan niin rakastan arkea. Siis sitä ihan tavallista ja tylsää. Takaraivolla kummittelee aina se, kuinka lapset kasvaa ihan liian äkkiä ja nyt on aika nauttia siitä heidän lapsuudestaan. Tarjota heille se yhteinen arki, jota sitten muistella siinä vaiheessa, kun kaikki kolme viilettävät omilla menoillaan ja me mieheni kanssa istutaan kaksin hiljaisessa päivällispöydässä. Nyt noita hetkiä kaipailee, varsinkin jos päivään on sattunut se vähän vauhdikkaampi päivällinen. Mutta tiedän vielä tulevan senkin hetken, kun toivoisin noiden kolmen apinan olevan kanssamme pöydässä.

Ihana kamala arki, kiitos että olet.

 *yläkuvien takki saatu ELLOS