Mä olen tiukka äiti. Siis sellainen jämäkkä, välillä kevyesti jopa ehdoton. Joustavakin, mutta hyvin tiukka tietyistä periaatteista ja niiden noudattamisesta. Mä uskon, että nää periaatteet on avain sujuvaan ja toimivaan arkeen, vaikka välillä niitä toistellessa ja jankatessa tuntuukin, ettei tästä taas tule yhtään mitään. 

Palkitsevinta on, kun jossain vaiheessa vaan huomaa, että se oma jankutus ja muistuttelu on tuottanut tulosta ja lapset omatoimisesti tekee asian justniin kuin sen itse haluaisin tehtävän. Toki meillä monesta asiasta neuvotellaankin, mutta sitten on niitä juttuja, jotka me vanhemmat vaan päätetään, ja niillä mennään.

Tää oli siis pohjustusta tän hetken jutulle, jota meillä kovasti harjoitellaan ja jonka kanssa olen menettää hermoni useaan kertaan päivässä. Nimittäin telkkarin katsominen ja ruutuaika.

Meillä oli pitkään sääntö, että lapset saisi katsoa telkkaria korkeintaan yhden tunnin päivässä. Tuo aika oli sellainen about, 2-3 jaksoa päivässä, eikä koskaan kahta jaksoa kerralla enempää. Usein tvn katselu jakautui aamulle ja illalla. Lapset katsoi yhden jakson aamupalapöydässä ja kaksi päiväkodin jälkeen kun itse kokkailin päivällistä, pesin pyykkiä tms. Eikä mitään ongelmia ollut. Lapset sammutti itse telkkarin, eikä kiukuttelua oikeastaan tullut.

Sitten mä jäin kotiin sairaslomalle, olin väsynyt, uupunut ja täysin kypsä keksimään lapsille aktiviteettejä. Kotipäivät vielä selvittiin joten kuten, mutta kun päiväkoti loppui ja isot oli kotona päivittäin, aloin olla aika tiukilla. Huomaamatta telkkarin katsomiseen käytetty aika vaan venyi ja venyi. Ohjelmat oli saatavilla ihan liian helposti, sillä kun ostettiin tämä talo, päätettiin ostaa älytelkka ja suoratoistopalvelut siihen. Ei juurikaan katsottu tvtä perinteisellä tavalla aiemminkaan, joten tää ratkaisu oli enemmän meidän juttu. Se kuitenkin tarkoitti sitä, että viaplay ja netflix olivat lasten saatavilla napin painalluksella. Aina tuli mieleistä ohjelmaa, kun telkan vaan avasi. Ja mä en jaksanut enää kieltää ja keksiä korvaavaa tekemistä. Monena päivänä podin huonoa omaatuntua, kun menossa oli jo päivän toinen leffa ja tiesin lasten katselleen telkkaria jo lähes kolme tuntia. Ei oltu menty ulos ja lounaskin oli jotain helppoa ja nopeaa.

Vauvan syntymä onneksi helpotti meidän dilemmaa. Tehtiin taas päätös, että päivän tv-aika olisi maksimissaan puolitoistatuntia jaettuna muutamaan osaan. Mun hermoni ovatkin olleet viime kuukaudet koetuksella, sillä ei ole mitään vaikeampaa kuin yrittää saada uudelleen opetettua lapset vähäisempään ruutuaikaan. Poden tästä välillä tosi huonoa omaatuntua, mutta yritän helpottaa oloani sillä, että kyseessä on onneksi ollut aika lyhyt ajanjakso. Eikä minusta siinä vaiheessa olisi ollut muuhun.

Nyt ollaan onneksi tilanteessa, jossa lapset taas sammuttavat telkkarin mukisematta. Vieläkin he kyllä usein kyselevät telkkarin perään. Heti tylsän hetken tullen tiedustellaan, jos vaikka katsotaan telkkaa. Väsyneinä päivinä oikeasti taistelen itseni kanssa, etten vaan käpertyisi sohvalle peiton alle ja antaisi heille lupaa telkan katsomiseen. Hienosti olen kuitenkin saanut pidettyäni pääni, eikä lipsumisia ole tullut. Viikonloppuisin telkkaa tuojotellaan ehkä kauemmin, me nimittäin monesti katsellaan koko perheen kesken yksi leffa perjantaina tai lauantaina.

No mikä on sitten se sopiva ruutuaika päivässä nelivuotiaalle. Se on varmaan tosi yksilöllistä, toiselle sopiva saattaa olla taas toiselle lapselle liikaa. Mä uskon, että lapsesta näkee jos telkkaria katsotaan liikaa. Tv tekee toisaalta apaattiseksi, toisaalta ylivilkkaaksi. Meillä lapset myös menevät tosi rauhattomiksi, jos katselevat tvtä putkeen yli tunnin. Nyt meillä onkin toiminut sääntö, että kumpikin saa valita yhden ohjelman ja sitten telkka sammuu. Välillä tää tarkoittaa kahtakymmentä minuuttia, välillä neljääkymmentä. 

Meillä ruutuaika on oikeastaan pelkkää telkkaria. Silloin tällöin pojat haluaisivat pelata tabletilla, mutta koska mun oma aika ei riitä sen valvomiseen, on sovittu että tabletilla pelaillaan vaan viikonloppuna. Konsolipelejä meillä ei lapset pelaa vielä ollenkaan ja itse yritän pitääkin asian niin pitkän tällaisena kuin mahdollista. Jos tabletille vielä onkin saatavilla jotain kehittävää, ei mulle pleikkari ole sitä lainkaan. Siksi yritän pitää lapset erossa siitä niin pitkään kuin mahdollista. Isin kanssa he ovat paristi kokeilleet jotain rallia, mutta kiinnostus on onneksi vielä sen verran nollissa, ettei isompia riitoja tän suhteen ole tullut.

Tässäkin asiassa mä olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että aikuinen päättää sopivan määrän. Lapsen kanssa, iästä riippuen voi toki jutella sopivasta ajasta, mutta kyllä se silti on aikuinen joka sen viimeisen sanan sanoo. Niinkuin oikeastaan kaikessa muussakin. 

Millaisella ruutuajalla teidän lasten arki pyörii. Onko kotipäivinä tilanne eri kuin päiväkoti-/kerhopäivinä?